Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Olisinpa tiennyt

En ostanut juhlakenkiä, sillä olin salaa päättänyt hakea lavalta lakkini paljain jaloin. Niin oli koulussamme joka vuosi vähintääkin yksi runotyttö tehnyt ja vuonna 2002 oli oma vuoroni herättää supinaa kumartaessani kengättömänä lavalla. Meitä nelosvuosikurssilaisia oli pieni kourallinen kymmenien vuotta nuorempien joukossa. Sekalainen takapenkin sakki, jotka olivat ottaneet tai muuten tarvineet vuoden pidempään. Liikutuksen sijaan jaoimme jonkinlaisen yhteenkuuluvan hohottelun, jonka olin kuulevani myös todistuksia jakavan rehtorin asenteessa. Ja niin, sitten vielä tämäkin porukka täällä.

Saapuessani koululta kotiin, isä sanoi jonkun prätkäjätkän käyneen tuomassa ruusuja. Kukas tyyppi se on?

– Juu, ei kukaan.

– Kutsuin miä sen jäämään juhliinkin, mutta se lähti. Hieno pyörä oli, kukas tyyppi se..

– Jos se ois joku, se ei ois tuonu mulle ruusuja vaan jotain muita kukkia.

Lahjaksi saaduissa papereihin käärityissä astioissa ja vaaseissa oli lähdön ja muuton tunnelmaa. Sitten ihan omaan kotiin näitä astioita. Kun vaan olisi tiennyt, mihin on lähdössä tai missä oma koti olisi. Lähinnä tunnuin leijuvan kodittomassa välitilassa, jonka seinillä on pinkkeihin pörröraameihin kehystettyjä kaverikuvia, lattialla odottelee paperiin käärittyjä pakattuja Iittalan valkoisia astiastoja ja pihassa odottelee prätkäjätkiä ruusut suussaan. Välitilan toisesta ovesta on suora pudotus tuntemattomaan, ja toisesta ovesta lappaa astioita ja kukkia tuovia ihmisiä kyselemään Mitäs nyt sitten? No onkos nyt sitten suunnitelmia? Mihinkäs sää nyt meinaat? Katsotaas tätä paperia, no mitäs nyt meinasit?

Tiedustelut tuntuvat paljon hankalammilta, kuin juuri hoidettujen yo-kirjoitusten tehtävät. Olin lakkiaisaikaan tosi pihalla, aivan kahvilla, enkä yrityksistäni huolimatta kuullut muutoksen tuulissa kutsumusta mihinkään.

Onneksi näin jälkikäteen tiedän lakkini alla muhineen tulevaisuuteni tarkan ja määrätietoisen suunnitelman ja voisin vastata yo-juhlissani kysyjille:

No eka mää ajattelin käydä käännöstieteen saksan pääsykokeissa yliopistolla, vaikka oikeastaan mulla on lukihäiriö ja huono kielipää, enkä todellakaan haaveile kääntäjän hommista, mutta kai johonkin nyt paniikissa haen. Sitten ajattelin mennä hetkeksi taas lehtimyyntiin duuniin ja sen jälkeen ajattelin reissata jonkin aikaa, lähteä Saksaan niin pitkäksi aikaa, kun rahat riittää ja jopa jatkaa sieltä Espanjaan. Joka sitten lopulta osoittautuu aika typeräksi ideaksi ja nukun siellä yöt jossain rannalla puun vieressä ja tulen kotiin aika hajalla ja jopa vähän ryöstettynä. Koska olen sillä tavalla spontaanisti tyhmä.

No sitten mää ajattelin vähän panikoida elämääni ja ne puhelinmyynnissä ansaitsemat rahatkin alkaa olla loppu, niin ajattelin sitten melko hädässä selata jostain jotain jämäopiskelupaikkoja, esimerkiksi kansanopistosta ja aloitan opiskelemaan ihan vaan jotain. Että olisi joku paikka jossain ja varmaan pitää kotoakin muuttaa, niin menen sitten sinne opistoon. Joka on tavallaan sellanen taidekoulujen pääsykokeissa tippuneiden ja muilla tavoilla itseään etsivien tyyppien vuoden kestävät huuruiset jatkot, joissa juodaan halpaa punaviiniä pullon suusta ja tehdään öisin metsässä musiikkivideoita.  Sitten ajattelin samalla mennä viikonloppuöiksi baariin töihin, kun huomaan, ettei opintotuki oikein riitä

Sitten yritän syksyllä myös korottaa mun yo-todistuksen matikkaa, mutta en ikinä kysy tekemäni uuden kokeen tulosta. Sitten menen työharjoitteluun Helsinkiin, jossa radioreportterin pestissäni laahustan naama palaneena hitaassa ristikulkueessa kainaloläikät vaaleansinisessä paidassani ja mietin, miksei minulla ikinä mikään mene coolisti. Lisäksi ryhdyn free-toimittajana kirjoittamaan lehtijuttuja, joista saan joitain hiluja.

Sen jälkeen ajattelin sekoilla kesän, ei mennä yksityiskohtiin, täällä ylppäreissä kun on kaikki mummotkin kuulemassa. Mutta hommaan liittyy festarireissuja ja kuluttavia ihmissuhteita. En tiedä johtuuko levottomuuteni elämäntyylistäni vai elämäntyylini levottomuudestani, mutta en vielä ymmärrä, ettei ajoittainen maniani ehkä koskaan lopu. Ei mennä nyt siihen, en ole vielä valmis ymmärtämään sitä, olenhan vasta yhdeksäntoista.

Sitten kansanopiston jälkeen ajattelin hakea ammattikorkeakouluun taiteen- ja viestinnän opintoihin, joissa tarkoituksenani on perusopintojen lisäksi tehdä helvetisti kaikenlaisia projekteja, tapahtumia ja kuormittaa itseäni ihan kaikenlaisissa ylimääräisissä luottamustoimissa, kuten oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana ja koulun tapahtumien tuottajana samalla, kun teen öisin töitä baarimikkona ravintoloissa ja lopulta siinä vaiheessa ajattelin kokeilla ihan ekaa kertaa polttaa itseäni vähän loppuun.

Sitten kesällä ajattelin jälleen rampata festareilla, olen Roskildessäkin ehkä viikon. Teen Helsingissä muutaman työharjoittelujakson ja menen kehitysvammaisten leireille ohjaajaksi. Sitten ajattelin mennä Saksaan etsimään kämppää. Lähden vaihtoon viimeisenä vuonna, haen puoleksi vuodeksi Berliiniin elokuvakorkeakouluun, johon lopulta jään vuodeksi saksaksi opiskelemaan käsikirjoitusta ja dokumenttielokuvien ohjaamista. Sitten palaan Suomeen dokkarin käsiksen kanssa ja ryhdyn tekemään lopputyötäni, joka myydään Ylen Dokumenttiprojektille.

Samalla haen rahapulassa töitä sekä vaatekaupasta että yökerhoista ja lähes vuoden ajan istun illat editissä leikkaamassa dokumenttielokuvaani, työskentelen yöt baarimikkona ja päivät vaatemyyjänä. Sitten pääni vähän hajoaa dokumenttielokuvani kuvauksissa, enkä kykene matkustamaan kuvausryhmän kanssa samalla autolla, vaan liftaan yötä vasten Kuopiosta Tampereelle ja joudun aamulla vaatekaupan alakerrassa olevaan parkkihalliin puhutteluun, jossa itseäni nuorempi esimieheni kertoo vähän elämän realiteeteistä ja että kaikkien on osallistuttava alennusmyynteihin ja pukea töihin tullessaan vaatekaupan vaatteet päälle ja poistaa kuluneet kynsilakat kynsistä.

Elokuvani valmistuessa olen varmaan valmis päättämään, etten enää koskaan ohjaa elokuvia, oikeastaan saatan olla päätökseen ihan valmis jo noustessani rekan kyytiin sateessa tien reunalla,  jossain lähellä Kuopiota.

Sitten kaiken vähän silpulta vaikuttaneen touhun jälkeen oon vähän sillain, että vittu mitä paskaa ja sitten aijon ihan oikeasti hankkia ammatin. Aloitan yliopistossa saksan kääntämisen opinnot ja menen työharjoitteluun tv-toimitukseen, että saisin kesken olevan amk-tutkintoni valmiiksi. Samalla työskentelen varavastaavana yökerhossa. Lauantaiaamuisin käyn ruotsinkurssilla, koska se on lopulta ainoa asia, joka amk-tutkinnostani puuttuu. Sitten valmistun. Sitten menen töihin levy-yhtiöön, jossa teen pari vuotta töitä ja sitten menen yrityskurssille ja perustan oman pr-alan yrityksen. Ja kun sen saan pyörimään hyvin, aloitan varmaan lukemaan ylempää amk-tutkintoa.

Että kuta kuinkin tälläinen tulevaisuuden suunnitelma mulla opintojen ja töiden suhteen. Saattaa nyt äkkiseltään kuulostaa melkoiselta silpulta ja hapuilulta, mutta näin ajattelin tehdä. Mulla on aika tarkka visio tästä kaikesta, että näin mää teen.

Kiitos paljon näistä ruusuista ja ihana, kun pääsitte tulemaan. Todistus on tuossa pöydällä, jos haluatte sitä vilkaista. Otetaan tässä eteisessä skumpat ja valokuva ja mennään sitten ottamaan kakkua.

Tervetuloa.

Onnea kaikille uusille ylioppilaille ja tsemppiä heille, jotka yrittävät syksyllä uudestaan.

Lue myös:

Ikävä nuoruuteen?

Yrittäjyydestä ja Unelmahommista

Iho kesäkuntoon – puhdistusta ja täsmähoitofinneille! (sis. Alekoodi)

Share

10 kommenttia

  1. Oon sydän ja suupielet syrjällään lukenut näitä Oisinpa tiennyt -postauksia ja vaikka mullakin olisi sana ja kaksi sanottavana lakkiaisissa sukulaissedän kanssa salmaria kumonneelle menneisyyden itselleni, jäykistää ajatus siitä, että olisin tällä hetkellä muka piiruakaan viisaampi kuin silloin. Musta tuntuu että mun silppu on vasta leviämässä suunnittelupöydältä lattialle, vaikka varmaan pitäis jotain jo tietää.

    Mut toisaalta, harvemmin meikän elämässä on suunnittelemalla mikään edennyt, et ehkäpä itsekin – tästä sun vireestä inspiroituneena. Kiitti taas, Asikaine.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Haha ja jep! Ehkä ainoa asia, minkä olen tässä yli kymmenen vuoden aikana oppinut, on se, että silppu ja hapuilu ja sekoilu ei vaan lopu…

      Tsemppiä sulle ja ehkä ne asiat näkee eri valossa ja järjestyksessä, kun ne on välillä käyny ihan lattialla ja nosteltu siitä takas työpöydälle! Olen jopa ihan varma siitä! Hyvä sää!

  2. Pieta kirjoitti: Vastaa

    Sää oot vaan niin ihana! Oisinpa tiennyt on vuosien varrella vääntynyt muotoon onneksi en tiennyt, mikä kyllä kuvastaa suhdettani elämäni käänteisiin aika prikuulleen hyvin!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Sepä se, onneksi ei tiennyt, millainen silppukasa on tulevaisuudessa luvassa. Ei ihan smoothit ”opinnot”.

  3. Elina kirjoitti: Vastaa

    Mikä sen dokkarin kuvauksissa tapahtui, joka sai sut luovuttamaan koko alasta? Mä en ole tätä dokkaria nähnyt mutta katsoin sen kaihtimet-pätkän ja näin liikkuvan kuvan alalla visualistina työskentelevänä mulle tuli heti fiilis että sulla oli/on lahjoja tohon hommaan. Moni jättää elokuva- ja media-alan valmistuttuaan ja tajuttuaan miten vaikea on tienata elantoa sillä, mutta usein ne on muutenkin sellasii keskinkertaisia tapauksia. Susta tulee vaikutelma että olit tosissaan liikkeellä ja jopa opiskelijatöissä jälki on vakuuttavaa. Ajattelitko enää koskaan ohjata tai käsikirjoittaa jotain?

    1. Toive! kirjoitti: Vastaa

      Minä oon nähny sen dokkarin, kun se tuli telkkarista ja katoin sen myös sen jälkeen Ylen Areenasta ja se oli ihan huippuhyvä ja silloin jotain ihan uutta, unohdin katsovani dokkaria. Toivottavasti se tulee joskus vielä uusintana tai teet jatko-osan tai epilogin.

      1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

        Hauska kuulla, että tykkäsit siitä! Kiitos!
        Ite en oo oikein pystynyt katsomaan sitä sen jälkeen, kun se tuli telkusta 😀

    2. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Ehkä tajusin juurikin tuon, että se on niin vaikea laji ja olin haukannut liian ison palan kakkua. Tuntui, etten oikeasti ole ihan niin lahjakas tai päämäärätietoinen, kuin pitäisi. Kompromissikykyni tietyissä asioissa on myös aika huono. Dokkareiden teossa myös esim päätökset, millaisena toisen ihmisen näyttää, tuntuu ihan valtavilta. Ja se, kun niitä tekee sitten niin sydänverillä (ainakin itse tein) ja pitää pitää monta lankaa käsissä, niin se tuntui hulluudelta.
      Olisin toki voinut aloittaa dokkarit jostain muusta kuin omasta sekopäisestä parisuhteestani kertomiseen, niin saattaisin vielä ollakin alalla 😀 😀 Vielä en ole tekemässä mitään, mutta ehkä vielä joskus..Etenkin käsikset kiinnostaa. Tosin en tiedä, haluaisinko nekin sitten ohjata itse. (KOSKA VAIN MINÄ TIEDÄN, MIKÄ ON OIKEA TAPA TEHDÄ TÄMÄ MINUN VISIO ja tästä päästäänkin siihen, että…ööh…Mietin vielä)

      Mutta kiitos ihanasta palautteesta, ilahduin siitä!

  4. n kirjoitti: Vastaa

    sikahyvä postaus. en oo ikinä kommentonut, mutta sun blogia on aina ilo lukea 🙂

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      JEE! Kiitos kommentistasi, tulipa tästä hyvä mieli! 🙂

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.