Tasan vuosi sitten tuijotimme toisiamme helvetin hämmentyneinä pojan kanssa TAYS:ssa. Synnyttäminen on aivan luonnotonta touhua niin kuin varmaan syntyminenkin, joten makasimme ihmetyksissämme verhon takana väkivaltaiselta uforeissulta selviytyneinä. Pieni nahkainen humanoidi toi kärttyistä viestiä jostain toiselta puolelta ja opetti minut syöttämään, hoivaamaan ja olemaan.
Itse opettelin uudestaan kävelemään (Ministry Of Silly Walks indeed) ja valvomaan öitä. Kun päästiin sairaalasta kotiin, kaikki lehdet olivat muuttuneet viikonlopun aikana keltaisiksi. Itkin onnesta sohvalla ja sillä tiellä ollaan.
Eilen järjestimme pojalle 1-vuotissyntymäpäiväjuhlat. Koska keittiömme on sattuneesta syystä täynnä halltex-jauhoa, työkaluja ja laudan pätkiä, kannoimme keittiönpöydän olkkariin ja mummu toi mukanaan synttärikakun. Naapurin pojat saapuivat paikalle palomiesvaatteissa ja kummit, mummit ja muut juhlavieraat lauloivat onnittelulaulun. Haikeana katselin, kun poika söi määrätietoisesti lusikalla täytekakkua ja honkotti rapisevien lahjapaperiensa kanssa.
Raekuuro kasteli vaunut ja appiukko sinnikkäästi remppasi synttäribileistä välittämättä (tai ehkä juuri siksi) vessan ovea ja nyt meillä on arjen luksusta: vessan ovi, jonka saa kiinni! Ennen oven ja seinän väliin jäi pään kokoinen tirkistelyaukko -tai itseasiassa ei edes tarvinut tirkistää, ihan sai katsoa rauhassa sisälle. Nyt ovi menee kokonaan kiinni. Itkin onnesta. Lukkoon ovea ei saa, se olisi jo huikentelua se.
Mukavaa lastenkutsuissa on se, että joskus joku tuo mullekin lahjoja. Yksi naapurin muijista toi omanapiirakan ja kotiviiniä. Nekalan makeaa jälkiruokaviiniä punaherukasta. En ole makeiden viinien ystävä, mutta naapurin panimo pulputtaa sellaista settiä, että maistuu!
Asuisinpa teidän naapurissa! Onnea vielä…