Jengi onkin varmaan jo kelannu, et miks mä panttaan mun blogin huikean Lil´Side Kick -arvonnan voittajien julkistusta! Mut nyt mä kerron jengille, miks sen superkivahöppelisköppelispöppelisköö arvonnan kanssa vähän kesti. Nyt mä kerron sen jengille täällä mun blogissa, ihan kohta se tulee.
Jengi varmaan onkin jo pidempään kelannu, miten ihmeessä mä kerkeen kaiken tän. Duunaan mun oikeet duunii viestinnän moniosaajana, hoitaan skidit, oleen aika seksikäs avovaimo, ottamaan valokuvia mun Olympus Pen -kameralla, remontoimaan vanhaa puutaloa ja kantaan godibägei kaikissa tärkeissä vippitilaisuuksissa. Ja kaiken tän lisäks vielä postaan blogiin joka päivä!
No jengi. Vastaus on, et en mitenkään. Mäkään en pysty kaikkeen. Vaikka mä oonkin bloggaaja, niin mäkin oon vaan ihminen. Bloggaajakin on vaan ihminen ja joskus ihmisbloggaajankin kovalevy menee punaselle.
Jengi varmaan muistaa, kun mä kerroin mun mentaaliasioista ja burniksesta, joista mä tuun kertoon teille vielä monta kertaa. Mä selvisin siitä burniksesta ottamalla etää. Mun piti mennä kauas, että mä pystyin näkee lähelle. Samalla mä opin ittestäni tosi tosi paljon, sillä oikeesti -mä tein matkan itseeni.
Ja sillä matkalla mä opin sanoon ei.
Se on ollu mulle tosi vaikeeta, koska mä oon ja mä oon aina ollu ja mä olin jo pienenä ja mä oon nytkin sellane persoonallisuus, joka innostuu monista asioista tosi paljon samaan aikaan. Mä painan mun biljardiloftioffisessa duunii ja nytki on kaikkii kivoi uusii prokkiksii menos, joista mä oon ihan sairaan innoissani, mutta joista mä en voi vielä kertoo täällä mun blogissa. Mut jengi varmaan tajuu, et uudet tuulet puhaltaa nyt ja lujaa. Te saatte tietää niistä, kun mä eka oon vihjaillu ihan tosi mystisesti neljän postauksen verran ja te alatte jo vähän kyllästyyn mun vihjaileviin instakuviin, niin sit mä tiputan jengin niskaan pommin ja BOOM mä kerron, et mitä oikein on meneillään. Mutta vielä mä en kerro, ku ny tää postaus koskee diippei keloi, et mäkin oikeesti oon vaan ihminen, yrittäjä, äiti, nainen.
Nainen, joka ei kerkee tekeen kaikkee.
Nainen, joka on tehny matkan itseensä.
Nainen, joka välillä menee ilman ripsaria töihin, koska naisen ripsari on tippunu vessanpönttöön.
Nainen, joka ragee kotona siitä pönttö-casesta, mut se on ihan ok, koska mä oon ihan tosi avoimesti kertonu jengille, et välillä on ihan ok olla paska mutsi. Paskamutsi, joka lämmittää kalapuikkoja pannulla ja unohtaa nimikoida kurahousut päiväkotiin. Musta on tosi tärkeetä ja rohkeeta keskustella näistä asioista avoimesti, et jengi tajuu, et paskamutsikin on vaan ihminen.
Ihminen, joka joskus laittaa pinaattilättyjä ruoaksi.
Ihminen, joka puhuu ääneen, koska muuten ei kuule. Paitsi jos osaa lukea huulilta.
Ihminen, jonka ripsiväri on pöntössä.
Pönttö, jonka sisällä on ripsiväri.
Ripsiväri, joka on pöntössä.
Pönttö, jonka sisällä on ripsiväri.
Nainen.
Naispönttö.
Nainen, joka on oppinu sanoon ei.
No kuten mä kerroinkin, niin mä oon aina ollu innostunu monista jutuista. Mä saan joka päivä monta kutsua avajaisiin, dinnereille, pinnereille, julkkareille, pulkkareille, enskareille, penkkareille, kekkereille ja kökkäreille. Kaikkia tosi kivoja tapahtumia, joissa mä voisin joka päivä hengaa juomassa Happy Joee mun blogikollegojen kanssa, mut ensinnäkään, mä en tunne ketään. Ja toisekseen mä oon huomannu, et jos mä juon seittemän Happy Joee, niin mä alan oleen aikas pöppelisgöbbelssissä jossain vaiheessa.
Ja kun mä tein matkan syvälle itseeni, niin mä tajusin, et mun on opittava sanoon ei. Et ei enää kahdeksatta Happy Joee. Et nyt kynttilä palaa molemmista päistä ja jos kynttilää polttaa molemmista päistä, ei oikeesti jää jäljelle mitään. Eikä kynttilästä jää mitään jäljelle sillonkaan, kun sitä polttaa vaan yhestä päästä kerrallaan, mut jengi tietää tän kelan, mistä mä nyt puhun. Vertaiskuvallisesti.
Mä olin maanantaina duunis stadis ja mä juoksin palaverista toiseen kreisillä tahdilla, koska mä oon viestinnän ammattilainen ja satun rakastaan kaikkee tosi inspiroivaa mitä mä teen. Mä kävin pöhisee Radio Helsingissä ja Pasilassa. Ja sellasessa sairaan tärkeessä palaveris stormaamassa uutta lanseerausta, josta mä kerron teille joskus kun mä taas oon eka vihjaillu ja lopulta tiputan sen pommihomman. BOOM.
Anyway. Jossain vaiheessa kun mä istuin sen Hesan duunipäivän jälkeen Teurastamon sisäpihalla syömässä dumlingssii, niin mä tajusin, että mä en oikeesti ollu ottanu yhtäkään kuvaa mun Olympus Penillä koko päivän aikana. Eikä mun lautasella ollu enää tarpeeks dumlingsseja jäljellä, että ois saanu hyvän annoskuvan. Eka mulla alko mennä ihan tunteisiin se tilanne, mut sit mä muistin, et mä voin sanoo ei. Et ei. Mä en kuvaa näitä dumlingsseja, mun ei oo pakko kuvaa kaikkee mun Olympus Pen -kameralla. Että mä voin vetää dumlingssia Teurastamon sisäpihalla ilman, että kukaan tietää siitä. Et tää on mun oikeus, et mä voin sanoo ei. Et mä en oo mikään Trueman show. Et ei. Et hell no. Et peace. Vaikka mä oonkin suosittu bloggaaja, niin mäkin oon vaan ihminen, yrittäjä, äiti, nainen.
Nainen, joka sanoo ei.
Ja kun mä tulin illalla stadista kotiin, niin mä tajusin, et mä olin taas tehny tosi avartavan matkan itteeni ja oppinu itestäni tosi paljon uutta. Et mä en pysty kaikkeen. Et mä en voi juoda Happy Joee kahessa paikassa samaan aikaan. Et mua on vaan yks ihminen, mä ja bloggaajakin on vaan ihminen.
Ja sit mä sanoin Foodoran piknikille et ei. Ja säilykekirjajulkkareille et ei. Ja Maalaishiiri-enskarille et ei. Ja Harri-Hylkeelle mä sanoin et ei. Mut sit Nekalan Rautaotran blogitilaisuudelle mä sanoinki et joo, mutta se johtu siitä, et mä halusin pummaa kaakelii meijän kylppäriin. Mut sit Muoto-gaalaan mä sanoin et ei. Ja sit Apulandian avajaisille mä sanoin, et joo, mutta se johtu siitä, että Lotta sano siellä olevan ilmasta mukia tarjolla. Ja sitte hotelli Cumulukselle mä sanoin kanssa et joo, mut sit ne sano mulle et ei. Niillä oli selkeesti olla kela, neki oli oppinu sanoon ei.
Ja sit mä luin sellasen tosi viisaan partaäijän kelan, että ku joka päivä oppii jotain uutta niin mieli pysyy virkeenä. Et pitää olla aktiivine ja kelaa juttui. Ettei sammaloidu. Että Rolling Stone. Ja mä todella allekirjotan sen partakelan, tää itsetutkiskelu on tehny mulle tosi hyvää ja ku mä oon nyt oppinu sanoon ei, niin mun mieli on siitä ollu tosi virkeenä niin, mä muistin, että
HEI JENGI! Mullahan oli täällä mun blogissa se superkivahöppelisköppelispöppelisköö Lil´Side Kick -arvonta arpomatta. Ja kun mä sen huomasin, niin mä välittömästi lauloin meidän musabisnesbyroossa sellase tosi kauniin arvontalaulun alttokakkosen stemmalla ja sanoin mun duunifrendeille, että nyt äijät lopettakaa se bilismatsi, nyt on arvonta. Ja jengi. Ne mun duunikollegat, joiden kaa me ollaa ihan sellasia sielunkumppaneita, niin ne heitti kolme numeroo, jotka voitti Lil´Side Kick -kiinnitysnauhat.
Jengi varmaan ymmärtää, et vaikka mä haluisin antaa palkinnot teille ihan kaikille ihanille kaunokaishanipöppelisgöbbelsseille, niin mun pitää sanoo ei kaikille muille paitsi kolmelle arvotulle voittajalle…
LIL´SIDE KICK ARVONNAN VOITTAJAT OVAT NIMIMERKIT
ZIRPALE, SANIRI ja LENKSU Onneksi olkoon!
HUOM! Nimimerkki ZIRPALE: laitatko minulle meiliä (asikaineblogi ät gmail.com), jättämäsi sähköpostiosoite ei jostain syystä toimi, vaan viesti palautuu aina takaisin. Palkintosi odottaa!
Ja iso kiitos kaikille osallistuneille, ihan mahtavaa! Tarinoista päätellen, emme todellakaan ole ainoita, joilla on hankaluuksia pitää kaikki tavarat tallessa. KIITOS kaikille vastanneille!
Ihanaa päivää kaikille hanigöbbelsseille!
Huomenna luvassa kuva, jossa mä oon ilman meikkiä, koska se on musta ihan ok ja mä sain tosi kovan inspiraation Alicia Keysista.
Yritin taas tosissani lukea tätä sun blogia. Viimeksi en jotenkin pystynyt, mut nyt luin koko jutun. Mut pakko sanoa et Ei. En mä tajuu. Mut oon yhä sun uskollinen lukija, jos vaikka kaipaat apua tai jotain.
Sama. En ymmärrä.
Ei aina tarvii!
Välillä pitää täälläkin vaan sanoo EI jos teksti on lähteny taas ihan lapasesta!
Oot niin ihana. <3 Kirjotat niin koskettavasti että meni ihan kylmät väreet (tai sit se johtu kädessä olevasta Happy Joesta mut anyway). Oma hyvinvointi menee kaiken edelle, hyvä että muistat sen! Itsekin pitäis vähän tsempata sillä saralla, kun oon kans tota uhrautuvaa tyyppiä..
JOo, välillä pitää olla diippii kelaa, mä halusin tällä just auttaa muita näis mentaaliasioissa.
Ou jea!
Rispekt!
Siis mä niin ra-kas-tan tätä sun tyylii. Ku sun tekstejä lukee, ni ihan koko aja on sellanen et just, just näin se menee. Siis tää vois niin olla mun näppiksestä, jos mulla olis sellane.
Ihana kuulla göbbelssi, sä niin tajuut tän kelan.
<3
<3
???? just näin. Tsemppiä hei Asikaine, näin ihmiseltä ihmiselle!
Ihminen ihmiselle arvostaa tätä rispekt! <3
Onneks sä oot löytänyt sun rajat, koska sanomalla säilykekirjajulkkareille ”ei” mä pääsin kerrankin sanomaan johonkin ”kyllä”. Mutta harmi vaan mun Olympus jäi kotiin enkä pääse jakaan siitä mitään mun blogissa ja nyt kukaan ei varmaan ees usko että mää olin siellä… Taf laif.
Mutta siis tajusinpa tässä että en oo varmaan tän uuden blogialustan aikana kommentoinutkaan mitään. Edelleen luen, viihdyn, nauran ja joskus vähän itkenkin Asikaisen kanssa. Parasta!
Ai sä sanoit sille kyllä, ois kyllä ollu kiva nähä pitkästä aikaa hanigöbbelssii livenä ja hei nyt mulle tuli sellane kela, et näköjää mä sittenki tunnen skenest jonku! Aika jännä kela tälläne!
Aaahhahhahaa 😀 kiitti näistä keloista taas. Mä niin tajuun.
Kiitti hei hanigöbbelssi!
Siis niin diippii! Mä yritin sanoo ei tälle kommentoinnin mahikselle, mutten pystyny. Mun tarvii kelaa tätä ei-juttuu.
Ai sulle tuli sellane kela, mä niin tajuus sua!
Ziiz kai jossain välissä istuit miehen kanssa risti-istunnassa syömässä pitsaa?
PARHAILLAAN! 🙂
Hei sä elät niin ziiztii bloggarielämää! Varmaan kaikista raskainta on olla koko ajan sennäkönen et pystyy ottaa selfien minä hetkenä hyvänsä. Koita hei pystyy sanoo ei selfieille! On varmaan tosi rankkaa kelailla kaikkee koko ajan ja näyttää kans hyvältä samaan aikaan, niin ettei näytä kuitenkaan sit ihan tyhjäpäältä, päivän asu -kuvissa. Tsemppii!
NIIN ZIIZTII! Onneks nyt tää meikittömyys on tullu muotiin, niin ei aina tarvi panostaa <3