Tähti toivoa täynnä

Joka vuosi ripustettuamme punaisen joulutähden ikkunaamme, tuo punainen loiste välittömästi mieleeni ensimmäisen talvemme vaaleanpunaisessa talossa. Asuimme koko syksyn vain alakerrassa, joka oli vielä joulun aikaan aika kaaoksessa -niin kuin oli Hipin purkama yläkertakin.

Ruokailuhuoneeseen oli pedattu väliaikainen makkari, keittiö oli välillä pois käytöstä Hipin levyttäessä seinää tai purkaessa huoneen välistä kaariholviovea ja keltainen olkkari oli täynnä välimallin ratkaisuja. Ruokapöytä oli kannettu keskelle olohuoneen kulkuväylää, karmeissa roikkui vanhoja pussilakanoita ovien virkaa toimittamassa ja joka puolella oli kirjoilla täytettyjä muuttolaatikoita. Taulut kenottivat siellä täällä edellisen asukkaan jättämissä nauloissa.

Kaikki oli väliaikaista, välimallia, alussa. Vähän pelkäsin, mitä talon seinistä mahtaisi löytyä ja kuinka rankasti rapistuneista vanhoista ikkunoista vetäisi, mutta silti ensimmäisen syksy talossa palaa mieleeni huolettomana, toiveikkaana ja onnellisena. Vaikka ympärillä oli yhtäkkiä joukko ihmisiä, jotka eivät koskaan muuttaisi vanhaan puutaloon. Eivätkä ainakaan paritaloon. Eivätkä parhaan ystävänsä naapuriin. Eivätkä taloon, jossa ei ole pattereita. Eivätkä ainakaan Nekalaan. Eivätkä millään pahalla, mutta sanovatpahan vaan, vaikkei kysytty.

Mutta ehkä koska kaikki oli vasta alussa, tuntui että kaiken kerkeää sitte aikanaan, sen kellarin ja yläkerrankin. Kai me tutustutaan niihin naapureihin. Muuttaessamme Nekalaan poika oli alle vuoden ja totuttelimme vasta perhe-elämään nuorina vanhempina, joita ei remontti, seinänaapuri tai pari valvottua yötä ihan heti alkanut vaivata.

Arki oli muutenkin vähän holdissa, koska olin äitiyslomalla ja leijuin ihme huuruissa takan ääressä fiilistelemässä muutaman halon tulta, koska en vielä tiennyt, miten isolla kaakelitakalla saadaan koko huone lämpimäksi. Latkin naapurin muijan kotiviiniä ja poltin kynttilöitä, viikonloppuisin saimme usein vieraita.

Muistan, kuinka 1-vuotiaan pellavapäisen Pojan kanssa ripustimme punaisen joulutähden ensimmäisenä jouluna ikkunaamme. Keltaiseen kreisiolohuoneeseen punertui hämyisä ja rauhallinen tunnelma, joka lämmitti sieluani ja tuntui niin onnellisen kodikkaalta. Täällä sitä nyt ollaan ja asustellaan!

Jossain vaiheessa, ehkä seuraavana syksynä, koitti jo arki ja kuplasta alkoi vähän nähdä läpi. Tuli hampaita, öitä, töitä, päiväkotiin kuskaamista ja hakemista. Oksennustauteja ja hiekkaisia kurahaalareita, pitkittyneitä remontteja, hammaslääkäreitä, univelkoja, keskeytyneet opinnot, kompromissikyvyttömyyttä, raskauspahoinvointia, kiireitä ja kireitä keskusteluja, kumpi jää töistä pois hoitamaan sairastavaa lasta. Punaisen vessan koliseva liukuovi alkoi vähän vituttaa, kuten myös halkojen kantaminen pakkasella.

Mutta juurikin pikkulapsiarjen puskettua hampaita esiin ja ruuhkavuosien vedettyä aikatauluja tukkoon, aloin nopeasti huomata saapuneemme vähän vahingossa juuri oikeaan paikkaan. Jossa on hyvä hengittää ja kotoisa olo, ehkä juuri siksi, koska kaikki on vähän rempallaan ja voi ollakin. Ja pitää nukkua saman peiton alla, ettei jäädy.

Ja jossa on ympärillä ihmisiä, joiden kanssa voi päivittäin jakaa arkea. Hengailla puistossa, lainata munia ja autoa, leikkiä, istuskella portailla viinillä, rakentaa terassia, haravoida, pohtia hajonnutta imuria, syödä yhdessä iltapalaa ja vaikka jouluillallista. On helpompi itkeä tai nauraa väsymykselle tai omille typerille epäonnistumisille, kun tietää vierellä olevan ihmisiä, jotka kuulevat, jos joku romahtaa. Muutenhan ei edes voi varmasti tietää, kuuluuko kaatumisesta ääni.

Tänäkin jouluna viritettyämme teipeillä korjatun joulutähden olkkarimme ikkunaan, sydämessäni väreili tuttu onnellinen olo. Vähän kuin olisin tullut kotiin, mutten vielä tiedä, mitä kivaa seuraavaksi tapahtuu tai kuka seinän takana asuu.

Tänään vietimme punaisen tähden alla leppoista vapaapäivää ja saimme lounasseuraksi kaksi Nekalan muijaa, jotka olivat jo ekana syksynä halkotalkoissa, saunassa ja puutarhassamme poimimassa omenoita siideriin. Nyt he saapuivat kukalliseen keittiöömme pienet vauvat mukanaan ja vedimme tämän kauden ekat joulutortut.

Ihanaa viikonloppua ja joulun odotusta kaikille!

Lue myös:

Vaikein asumismuoto – Paritalo

Millaista on asua kylmässä kodissa?

Terveisiä perseestä!

Koti sellaisena kuin se ei ole

No se keittiö

Share

Kosto ja kunnia

-Mää väitän siä neuvolassa, että sää käytät huumeita!

-TÄH?

-Joo! Kaikkia huumeita. Ja viinaa juot ja…

??

Pääset sinne sitte vähä keskusteleen ja tarkkailuun.

Siis miks sie silleesä väität?

Että sun elämästä tulis mahdollisimman hankalaa!!

Ai sen takia kummie vahingossa kutistin sen siun pipon?

!!!

Siis suunnittelit sie tuommosen koston siitä, että mie laitoin siun pipon vahingossa pesukoneeseen??

SE OLI MUN LEMPIPIPO!!

-Ja mie pyysin monta kertaa anteeks siitä ja sie suunnittelet tuommosia kostoretkiä!

-..

-Siun ei kannata ennää kattoo sitä Games of Thronesia, se on menny siun päähä. Siis sie oot saanu siitä vaikutteita! Sie suunnittelet tuommosia monimutkasia neuvolajuonia jonkun pipon takia.

-No vituttaa todella paljo, kussää kutistit sen!! Se oli mulla aina päässä!

Siis sie oot just tuommonen, että miun pipo, miun kunnia! Tämän vielä kostan! En lepää ennen kuin kärsit siitä hyvästä, mitä olet miulle tehnyt…oikein monimutkaisesti oot miettiny..

-…

-Siun ei ennää kannata kattoo yhtää sitä Games of Thronesia! Siusta tullee heti tuollane juonitteleva hullu!

-…

Kunniallista torstai-iltaa kaikille!

Lue myös:

Suoraa lukijapalautetta

Paskatörttöilylahja

Sopeutumisen paikka

Omia juttuja

Share