Vaaleanpunainen talo on huijausta

Juttelin päiväkodilla vanhemman naisen kanssa. Lesottaessani lyhyellä kotimatkalla tuli kotikatumme puheeksi. Ettehän te siinä vaaleenpunasessa asu?

– Joo, just siinä.

– Eikä! Mää oon asunut siinä monta vuotta! Ihanko totta te asutte siinä talossa?

Naureskelimme sattumukselle. Nainen kertoi asuneensa talossa yli kymmenen vuotta. Sanoi ajan olleen elämänsä mukavimpia ja hauskimpia vuosia. Aina me saunottiin ja grillattiin naapureitten kaa. Istuttiin siinä ulkona päivät pitkät ja puuhattiin paljon yhdessä. Kesällä ovet oli auki, ei sisällä käyty ku kääntymässä. Lapsilla oli kavereita niissä pihoissa ja siinä puistossa ne meni ja leikki. Se on kyllä kivaa aluetta, hyviä tyyppejä ja lyhyt matka kaikkialle, pyörällä keskustaan. Voi että. Ne oli onnellisia vuosia. Mieskin aina sanoi, ettei koskaan muuta siitä talosta.

Elämä kuljetti toisin.

Haikeana nainen päivitteli mystisen lämmintä ja aurinkoista pihaa, jota kerroin meidänkin ihmettelevän päivittäin. Eteläinen piha ja pieni mäen nyppylä talon edessä torppaa tuulen nostaen lämpötilaa pihassa monta astetta. Talvella oli tietty vähän kylmä. Onko siellä vielä niitä takkoja tallella? Ne on hienoja. Voi että, miten sattuikin. Se on ihana talo. Olin aivan järkyttynyt, kun mies päätti naapurin äijän kanssa maalata sen vaaleanpunaiseksi!

– Että mitä?!!!

– Joo, sanoin niille, että mitä ihmettä, ihan alushousujen värinen maali. 

Mitä!? Eikö se oo aina ollu vaaleenpunainen?? 

Ei, ei eiii! *Muistoihin vajoavaa hauskaa naurua* Ei se ollut aina alushousun värinen..

Seuraavan kerran tavatessamme uusi tuttavuuteni kaivoi kassistaan vanhan valokuvan. Parikymmentä vuotta sitten talvisessa Nekalassa räpsäisty kuva esitteli talomme todellisen värin.

sininen talo.jpg

Talvisessa maisemassa pönötti sininen talo. 

– Mää luulin, ettei näitä suojeltuja taloja saa niin vaan ilman lupia maalailla tai muuttaa ulkonäköä muutenkaan.

– No ei kai, muttei ne miehet keltään mitään kyselleet. *Jälleen hauskaa vanhemman naisen naurua*Ne vaan maalas sen vaaleenpunaseksi. Hihi hih! Ihmettelen sitä värivalintaa edelleen, musta se oli aika hirvee! Sellanen haalean vaaleanpunainen alushousu..

– Ai, musta se on ihana!

– Musta se on ihan alushous..

– niin, alushousun värinen. (*Got it!*)

Olin uudesta tuttavuudestani ja saamastani kuvasta onnellinen. Kuvan myötä selvisi myös syy puskastamme löytyneen koukeroisen portin sini-valkoiseen väritykseen. Portin odotellessa kunnostusta (pitkässä jonossa!), mietin pitäisikö koukeroisen kaunottaren sini-valkoinen väri säilyttää talon tarinoita vaalien.

Sininen talo näytti kauniilta. Erilaiselta. Samanlaiselta. Vakavammalta. Isänmaallisemmalta. Siniristilippumme – tittidii- sulle käsin vannomme sydämin… Eikä siltä possutalolta lähellä Katiskaa.

Kohtaamani naisen kertomat jutut ja muistot liikauttivat. Kuluneen vuoden aikana mieleeni on usein juolahtanut, ehkä elän tällä hetkellä juuri niitä hauskimpia vuosiani. Ainahan sanotaan kun lapset ovat pieniä ja itse on vielä nuori, ne on niitä elämän onnellisia aikoja. Nyt ei tietenkään tunnu siltä, koska työpäivä oli pitkä, viime yö liian lyhyt ja arki 3.0 toi hassumassulle kuumeen ja yskän. Mutta silti.

Vaikka aika ehkä kultaa nuhakuumeet, kiireet ja remonttiroinat, usein talon portailla istuskellessani mietiskelen, kuinka onnellisia ja mukavia päiviä tässä elellään. Juuri nyt. Juuri tässä, näillä rikkinäisillä portailla. Seinälle lentäneen aamupuuron ja portaille läikkyneen iltapunkun väliin mahtuu niin monta hyvää hetkeä. Pienen puuhastelut naurattavat ja itkettävät. Piu! Verhot on ripustamatta, räsymatot hiekassa, sydän huolesta ja ilosta syrjällään. Lastenrattaita kärräillen, kauppaostoksia kannellen edetään hitaasti postilaatikoille.

Naapurin muija toi eilen ovelle pullia, ensimmäiset omenat tippuilevat ja Hippi irroitti ovenkarmeista vanhoja maaleja kuumapuhaltimella (vai mikä nyt onkaan?). Suunnitellaan 2-vuotissynttäreitä. Kaikki on niin hyvin. Lähdetään puistoon, kun kuume vihdoin laski.

Annanko joskus talosta valokuvan sattumalta kohdatulle uudelle asukkaalle naureskellen joo mummiäs sitten lopulta maalassen pappakalsarin värikseksi, ihan luvatta. Sai halvalla sen turkoosin maalin. Eikä se enää jaksanut mun remppasuunnitelmia kuunnel…. Naapurin muijien kälätys, kitaran rämpytys ja kiljuvat lapset onneksi häiritsevät syvällistä pohdintaani, etten kuule murheitani, mihin aika meidät kuljettaa. 

 

Vanha valokuva herätti myös kysymyksen, olisinko saanut asuntonäytössä talosta niin etevän pakkomielteen, ellei rapiseva puu olisi ollut vaaleanpun alushousujen värinen. Kohtalo! Onnellinen alushousukohtalo.

 

 

Share

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.