Kuin lähimuistihäiriöinen addikti kerta toisensa jälkeen retkahdan lainaamaan Hipille lilaa tunturiani. Saatanan saatana.
Torstaina töiden jälkeen Hippi lähti pyörälläni peliin. (Vähän ihmettelin valintaa lähteä pyörällä, sillä käsitin pelin olevan Orivedellä, mutta ilmeisesti Kalevasta oli kuljetus.)
Kymmenen jälkeen Hippi linkutti muovikassi kädessä kotiin -ilman pyörää.
Seuraava havainto pyörästä tuli yöllä, kun keskellä yötä heräsimme puhelinsoittoon. Bocaksi (ja/tai Hönöksi) itseään kutsuva lievästi sanottuna raspirosvolta kuulostava kaveri soittaa ja tiedustelee, onko lila turvaistuimella ja etukorilla varustettu naistenpyörä mahdollisesti Hipin polkupyörä. – On.
– No niin mää vähän aattelinki. Sitä mää vaan, että me nostettiin se pyärä ny tonne Ahjo Pubiin sisälle yäks, kusse lähtee muute tosta eestä, jos se jää siihe eteen yäks. Kuttäällä pöllitää tiäksää muute kaikki, niimmää vaan aattelin ny ilmottaa, että se on ny siä pubissa sisällä..
Ok.
Seuraavaan kolmeen päivään Tunturia ei näy pihassa, eikä öisin tule asiaan liittyviä lisähavaintoja.
Ok.
Sunnuntaina palatessani lasten kanssa puistosta huomasin jotain törröttävän farmari-Volvomme takakontissa. Käveltyäni pihaan huomasin lilan Tunturini olevan turvaistuimineen ja etukoreineen sullottu automme takaosaan.
Ok.
Tästä lähtien saan ihan vaan syyttää itseäni kaikesta pyörään liittyvästä. Mitäs lainasin.
Onneksi se osaa palata aina takaisin omistajansa luo…vähän jeesillä, mutta silti 🙂
syän