Kerrottuani Pikkuveljen vasu-keskustelusta päiväkodin opettajana työskentelevälle ystävälleni, hän nauroi pitkään päin naamaani! Oikeestikko sanoit noin? Jonka jälkeen kerrottuani vasu-papereihin kirjoittamista huomioistani ystäväni nauroi vielä räkäisemmin, ihan pyyhki kyyneleitä silmistään. Toki kaiken lisäksi olin palauttanut vain toisen täytettäviksi annetuista papereista, sillä Hippi oli mystisesti hävittänyt kahdesta lomakkeesta toisen (!?).
Jos luulin teiniaikojeni olleen maailman nolointa aikaa, niin enpä tiennyt vielä vanhemmuudesta, jossa nolojen tilanteiden golgatan taivallus starttaa heti synnytysvalmennuksen esittelykierroksella, jolla tulevan lapseni isällä ei ollut mitään käryä edes siitä, mistä olen kotoisin. Emmää oo Kotkasta! Mää oon tamperelaine, mää oon paljasjalkane tamperelaine!
Synnytyksestä puhumattakaan.
Jälkikäteen olen myös miettinyt vauvan kanssa tekemiäni kaupunkikierroksia, joilla kaikki puklausepisodit jäivät noloudessa täysin kakkoseksi tarpeelleni kiilata kaikkia vastaan kävelleitä pahaa aavistamattomia vanhoja Doris-heiloja random satunnaistuttuja vaunuilla nurkkaan kertoakseni rankasta synnytyksestäni ja lässyttääkseni hullunkiilto silmissä, Kuinka ihana vauva meillä onkaan! Ihana! Ihana! Ihana! Ihana! Katto nyssen varpaita! Neuvolassakin ne ihmetteli, kuinka suloinen vauva meillä onkaan. (Hei neuvolat oikeesti, pakkoko sielläkin ammattilaisten ruokkia kaikkia keloja!) Edelleen muutama tuttavuus luikkii säihkähdyksen ja pahoittelun sekainen ilme naamallaan karkuun huomatessaan minun lähestyvän. Hei mää näin, että sää huomasit mut! Emmää hei enää oo niin sekasi! Tuu tänne vaa, nii JUTELLAA! Unohdetaan se väliliha! Mää haluun puhuu sulle ny ihan sellasista tavallisista asioista, puhutaan vaikka ryyppäämisestä hei!
Niin varmaan. Satunnaiset nolot kohtaamiset, persaukiset sekoilut lääkäreissä, pieleen menneet ravintolareissut ja Ikeassa kaatuneet kukkaruukut jotenkin vielä kestää. Aina voi yrittää esittää, ettei tunne perhettään, pitää vähän taukoa tiettyjen raflojen kanssa tai toivoa eri lääkäriä seuraavalle kerralle. Mutta lapsien kasvaessa mukaan kuvioihin tulee väkisinkin vielä ns. vakkarihenkilöitä, jotka pitää kohdata aina uudestaan. Jalkapallojoukkueen valmentajia, joiden edessä joutuu nöyryyttämään itseään kivirekisillä mikä-helvetin-lisenssi-puheluilla sekä tietysti päiväkodin ja koulujen henkilökuntaa, jota pitää kohdata lähes päivittäin.
Saakeli soikoon.
Jos lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten työ ei paisuvien ryhmien ja sisäilmaongelmien kanssa ole jo muutenkin raskasta, on varmaan kiva vielä seurata minun vanhempien hölmöilyä ja elämänhallintavaikeuksia.
Eskarin kanssa olin jo alkusyksystä ajanut itseni niin nurkkaan, etten enää kehdannut kysyä uusia käyttäjätunnuksia, koska en edes tiennyt, mikä tenavanetti tai helmipalvelu on käytössä. Jokainen aamu aukesi piinaavana arvailuna, jonka seurauksena pakkasin eskarireppuun varmuuden vuoksi jumppavaatteet, vasaran, pallon, supersankariasun, lelun, kiven, teippiä, eväät ja kaikki 6-vuotiaan mieleen juolahtaneet ehkä-joskus-mainitut asiat, jos vaikka joku osuisi säkällä kyseiselle päivälle. Hetken tavararulettia seurattuaan eskariope ystävällisesti ojensi minulle keltaisen postit-lapun, jonka jälkeen minulle selvisi MISTÄ HELVETISTÄ NÄÄ KAIKKI MUUT MUKA TIETÄÄ NÄÄ SAATANAN VASARAT JA NYYTTÄRIT!!!
Ai jahas kappas täältä. HEURÈKA!
Ei voi olla niin vaikeaa.
Ekojen päikkymyyjäisten jälkeen meinasin esittää perheemme muuttaneen eri paikkakunnalle ja kuunnellessani naama tonninsetelinä noin seitsemänkymmenennen kerran henkilökunnan selittäessä kyllä ihan varmasti antaneen lapsen isälle vasu-paperit/ kasvukansion/ ohjeistuksen eväistä/ tunnukset/ kurahanskat/ infon/ saappaat/ kyselylomakkeen/ kutsun vanhempainiltaan/ lapsen /whatevörin.. harkitsin valehtelevani meidän eronneen ja asuvan nykyisin eri osoitteissa. Hurraa!
Olin todella huojentunut pitkästä joululomasta, kun joulujuhlaesityksestä antamani palaute omituisesti vieri asiallisesta sukupuolisensitiivisyyden huomioimistoiveestani sekopäiselle sivuraiteelle, joka muutaman ”loogisen” mutkan kautta johti siihen, että raamatussakin enkelit ovat poikkeuksetta miehiä! Että kenellekäs se mekko nyt pannaan, mitä hä! Sitä ennen olin saattanut olla myös jotain mieltä tunnustuksellisesta joulujuhlasta, kunnes itse aloin pohjata omia perusteluitani raamattuun ja enkeleihin. Jonka jälkeen päätin mukisematta allekirjoittaa ihan kaikki uskonnolliset menot, poikien tonttuasut, tyttöjen enkeliasut ja pitää pääni kiinni takarivissä.
Tässä vaiheessa olin aika kiitollinen, kun Pojan ryhmässä vaihtui opettaja ja sain hetken happea ja mahdollisuuden esittää uudelle uhrilleni ihan tavallista ihmistä. Kuten nyt ajattelin myös eskarin olevan uusi alku _minulle_, olla skarppi vanhempi, mutta ei edes mennä ensimmäiseen eskarikeskusteluun -kotona kyllä jaksetaan muistuttaa siitä(kin) tasaisesti.
Onneksi en edes tiedä, mitä kaikkea pojat päikyssä ja eskarissa perheestämme kertoilevat (valheita kaikki!) , mutta loppukaneetiksi vielä muutama päikkyyn lähettelemäni tekstarihitti:
En yhtään ihmettele, että lapset usein jossain vaiheessa vähän häpeävät vanhempiaan -ihan aiheesta! Lupaan sujuvasti esittää olevani ihan eri porukkaa.
Että hyvää sunnuntaina vaan kaikille! Huomenna taas starttaa uusi viikko eskareiden ja päikkyjen eteisessä.
Lue myös:
Taisteluni – Miten helvetissä tämä voi olla näin vaikeaa?
Seuraa Asikaista myös Facebookissa.
Ei vitsit sulla on kyllä taito itkettää (itkin ääneen lukiessani tämän viikkoista tekstiäsi surusta) sekä naurattaa ihan vedet silmiin! Kiitos, että kirjoitat ja hyvin sä vedät, etkä kyllä oo yksin näiden päikkyarvailujes kanssa. Tsemppiä tulevaan viikkoon.
Haha, kiitos ihanasta kommentista ja lukemisesta! Tulipa tästä hyvä mieli <3
Ja tsemppiä sinne myös!
Meillä on ollut jo vuosia sanaton yhteisymmärrys päikyn ja eskarin kanssa, että isälle ei koskaan, missään olosuhteissa, ikinä annetta mitään tärkeitä papereita kotiin tuotaviksi vaan ne pakataan reppuun ja niistä mainitaan hakiessa äidille. Yhtään rakasta miestäni dissaamatta, hänen ADHD-aivonsa eivät taivu järjestelmällisyyteen, lähimuisti tuntuu olevan lähinnä jotain eksoottista syötävää ja suunnitelmallisuus jälkiruokaa. Hän ei todellakaan ole mikään ”äidin pikku apuri”, vaikka edellisestä voi sen kuvan saada. Meillä on molemmilla omat vahvuutemme vanhempina ja heikkoutemme myös, me ollaan tiimi, joka täydentää toisiaan. Ja kyllä se löytää lapsille säähän sopivat varusteet ihan multa kysymättä 😉
Kuulostaa hyvältä tiimiltä, hyvä te!! 😀
..mutta mitä, jos molemmilla on vähän ongelmia lähimuistissa ja suunnitelmallisuudessa…Hmm..?
Ihan mahtavaa sekoilua :’) Mua jäi mietityttämään, että miten ne vastasi sieltä päikystä noihin sun tekstareihin?!?! Tsemppiä arkeen, oot paras <3
No aina ne vastaa jotain tsemppaavaa ja mukavaa! Että koita ny pärjätä, kaikki täällä hyvin! ne on hyviä tyyppejä siä!
😀
Hei nyt mää kyllä toivon, että avaat tota alussa mainittua vasu-keskustelua vähän lisää!
No – menemättä syvemmin lapseni sielunelämään raotan sen verran, että kiteytettynä mun LTO-ystävä ehkä totesi, että ”niin siis jos hän(lapsi) saattaa välillä olla vähän jääräpäinen ja myös perheen pienimpänä vähän ehkä hemmoteltu, niin nyt sitten vielä ihan erikseen toivoit, että häntä päikyssäkin vähän lellittäisiin”
No niin se ehkä vähän vahingossa meni, Argh.