Tiistaina saimme yllätysvierailun. Puolalainen ystäväni saapui suklaarasian, lahjakassin ja viinipullojen kanssa ovellemme (vanhalle ovellemme..). Viime tapaamisellamme minä olin raskaana ja hänellä oli uusi tyttöystävä mukana Suomen matkallaan. Nyt taapero tepasteli ovelle lahjakassista kiinnostuneena ja yllätysvieras kertoi olevansa myös puolivuotiaan pojan isä. Kerroin kuulumisiani ja aloin pillittämään kunnolla. Ystäväni jatkoi hipin kokkaamien paholaisenhilloleipien mutustelua, kuunteli tarkasti ja kyseli lisää, jonka jälkeen kertoi muistojaan ja jakoi omia tuntemuksiaan asiasta. Kertoi iloisiakin juttuja aiheeseen liittyen ja kyseli myötätuntoisesti, ei välittänyt kyyneltipan vertaa siitä, että minä niistin nenääni muiden servetteihin. Tuli hyvä olo. Etenkin siitä, ettei kaveri tehnyt numeroa itkemisestäni, vaikka itse sönkötin jotain liittyen ripsiväreihini. Istui vaan siinä tapaksia maistellen, hymyillen ja antoi minun itkien kertoa juttujani. Tuli perusmeininkiolo. Mikä on aina hyvä.
Mikä tekee julkisesti itkemisestä noloa? Usein jopa ystävien kesken kyynelten valuessa, ihmiset yrittävät ryhdistäytyä ja pahoittelevat miten mä nyt näin, oon pahoillani, että mä nyt tälläin. Itse kuulun myös samaan sakkiin, vaikka viimeisen vuoden aikana olen vollottanut kaupan kassalla, bussissa, töissä, festareilla, ihan joka paikassa. Elämäni suistui kesällä raiteiltaan menettäessäni äkillisesti läheisen ja surullinen vuosi on tehnyt tehtävänsä. Kyynelkontrollini on mitätön. Itse alan jo tottua siihen, että pillahdan itkuun kuulumisiani kertoessa, mutta usein ihmiset hieman hätääntyvät ja pahoittelevat, että edes kysyivät. Ja edelleen taidan itsekin hieman ihmetellen hätääntyä jonkun purskahtaessa itkuun seurassani tai kassajonossa.
Mietin myös, onko itkun ihmettely ja säikähtäminen Suomessa voimakkaampaa kuin muissa maissa. Ehkä Suomessa tunteiden julkinen näyttäminen on vähän outoa, vaikkei kukaan varmaan pahalla itkupillejä katsokaan. En ehkä myöskään lähtisi jenkkityyliin innolla mukaan itkemään naapurien remontista tai onnistuneesta make overista, mutta joku pillityksen salliva ja hätkähtämätön keskitie olisi toivottava. Itkeminen tekee usein hyvää.
Yllätysvieras toi tuliaisiksi samanlaisen suklaarasian, jonka olen saanut häneltä kaksikymmentä vuotta sitten. Huh, kuinka vanha oikeastaan olenkaan..?
Mama always said life was like a box of chocolates. You never know what you’re gonna get.
Hyvä aihe, mulle ainakin muiden edessä itkeminen on lähes mahdotonta, mikähän siinä on…
Ja sit tulikin mieleen kaks kertaa, kun oon julki-itkenyt puolivieraassa miesporukassa (autokoulussa ja töissä), voi sitä kiusallisuuden määrää vastaanottajissa…
Joo, mäkin tässä muistelin, että oon kyllä itkenyt usein vieraiden ihmisten seurassa ja julkisissa paikoissa. Saanut myös ihan sympaattisia vastaanottoja, mutta kiusallisuus on joo vallitseva tila aina…
Musta ei ainakaan tuntunut yhtään omituiselta itkeä sun kanssa festareilla. Olin iloinen siitä, että sain vähän jakaa sun taakkaa ja ottaa osaa, ihan sama mikä paikka <3
Mä oon sit taas varsinkin nuorempana ollut se ihminen joka itkee joka asiasta. Usein itkin kaupassa jos sieltä ei löytynyt mitä sieltä menin etsimään....................
Ne olikin harvinaisen hyvät itkut!
Enkä tarkoita, että itkemisessä julkisesti olisi mitään omituista tai säikyttävää, elämäähän se vaan on. Mutta nyt lähiaikoina paljon kaikkialla itkeneenä olen kiinnittänyt huomiota, että usein ihmiset menevät hämilleen. Ja mietin vaan, että miksi..koska ei tarvisi. Antaa kaikkien kukkien itkeä vaan.
Niin ja ihmetelläänkö sitä itkua enemmän, jos se itkuun purskahtava tyyppi on yleensä iloinen ja pirteä? Luulisin, että monille suomalaisille suurin ongelma on se, että he eivät oikeasti tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun toinen itkee. Uskaltaisikohan sitä halata vai pitäisikö sitä myötätuntoa osoittaa jollain muulla tapaa.
Niin. Joskus halaaminen on erittäin paikallaan ja joskus se vaan pahentaa tilannetta. Ja nyt esim tuntui ihan hyvältä, että toinen jatkoi leipänsä syömistä ja kuunteli ja jutteli normaalisti, niin kuin en olisi ollut niistävä ripsiväristä raidallinen pillittäjä. Ei niin kuin tehty numeroa siitä, vaikka jatkettiin aiheesta juttelua pitkäänkin.
Mutta joskus vaan toivoo, että joku kietoo kädet ympärilleen ja saa vaan itkeä kunnolla.
Niin, josta tullaan juuri tuohon, että mitä sitä sitten oikein pitäisi tehdä?
Mulla halaus auttaa aina ja itku loppuukin helpommin, kun joku halaa. Ymmärrän kuitenkin hyvin myös niitä, jotka eivät halauksia kaipaa tai halua juuri sillä hetkellä.
Mä toivoisin, että itku ei aina aiheuttais kamalaa hössötystä. Eihän nauraminenkaan aiheuta.
Joo, yleensä halaus on paras tapa. <3
Mä voin kyllä myöntää että menen heti jonkinlaiseen paniikki-tilaan kun joku alkaa itkemään mun seurassa. Ehkä siksi, koska en oikeastikaan tiedä mitä voisin tehdä ja pitäisikö katsoa muualle vai sanoa jotain lohduttavaa (ja miksi ikinä mitään lohdullista ei tule mieleen kun pitäisi?!) Mulle itselleni on todella vaikeaa itkeä muiden nähden ja kiusaannun itse suunnattomasti jos mua tullaan halaamaan tai sanotaan että älä nyt tai jotain muuta. Tekisi mieli tokaista, että kyllä mä nyt vaan itken ja saan itkeä jos itkettää. Joillekin taas helpotuksen tuo halaus. Uskon, että tämä on siksi niin vaikea asia monille, koska ihmiset ovat erilaisia (ja itkut ovat erilaisia!) ja siispä on vaikea tietää, miten kenenkin kanssa tulisi toimia.
Lasten itku taas on jotenkin paljon helpompi, ehkä siksi koska siihen itkuun ei liity mitään häpeää itkemisestä (eikä itkun jälkeistä kiusaantumista, koska elämä jatkuu ihan normaalisti siitä eteenpäin). Niin, ja lapset sanoo suoraan, jos ei halua että halitaan.
Niin, se varmaan eniten aiheuttaa paniikkia kanssaihmisissä, kun ei ihan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Toiset ei halua haluasta, vaan ahdistuvat vielä enemmän, toisia pitäisi halata..Voisiko sanoa jotain vai olisiko parempi vain kuunnella ja osuvaa sanottavaa ei keksi jne.
Vaikka toisaalta taas, ehkei pitäisi vaan pelätä, että nyt sanon tai teen jotain tyhmää. Ei kai niin oikein voi käydä, jos tarkoitus on hyvä ja vilpittömästi yrittää sanoa tai tehdä jotain helpottaakseen toisen mieltä. Vaikka toisaalta, haluaako toinen edes lohdutettavan, jos vaan haluaa purkaa oloaan ja itkea asiansa pois.. On vaikeeta.
Voin rehellisesti sanoa, että hämmennyin, kun kaverilla tirahti kyyneleet silmiin mun vikana työpäivänä. Hätäännyin, että ”älä nyt vielä itke!” ja todellisuudessa pelkäsin, että alan itsekin vollottaa.. 😀
Enkä osaa muutenkaan oikein olla, kun en tiedä, mitä sanoa.. toisaalta, tarvitseeko sitä mitään sanoakkaan sellaisessa tilanteessa? Olen meinaan muutaman kerran oikeasti sanonut jotain tosi tyhmää (teininä) ja pahentanut asiaa.. nyt en uskalla sitten sanoa mitään -.-
Itku hämmentää! Ja on ihanan liikuttavaa myös!