Lomaillessamme Itä-Suomessa, teimme retken Punkaharjulle ja Parikkalaan, jossa tutustuimme Parikkalan Patsaspuistoon, joka on taiteilija Veijo Rönkkösen omaan pihaansa perustama ihmisveistospuisto ja puutarha.
Ennen saapumistamme patsaspuistoon, keskityin kaivamaan pillimehua takakontista, etsimään talouspaperirullaa, kyselemään muilta ja itseltäni tarviiko käydä vessassa? sekä kasaamaan rattaita, joten en ehtinyt muodostamaan käsitystä, minkä tyyppiseen matkakohteeseen retkiseurueemme oli matkalla.
Tupsahtaessamme suoraan takaportista puistoon, yllättävä näky oli mykistävä. Mitäs helvettiä? Sokkeloisen metsäpolun jälkeen aukeni vehreä puutarha, jossa oli parisataa patsasta joogaamassa.
Luonto oli omalta osaltaan jatkanut Rönkkösen kädenjälkiä tehden patsaista vielä hämmästyttävämpiä ja pelottavampia.
Itse patsaita hämmentävämpää oli niiden paljous! Joka puskasta tuijotti jonkinlainen silmäpari, jonka nähdessäni hätkähdin ja sain hätkähtää puiston sokkeloisilla poluilla aika monta kertaa. Rönkkönen on nimittäin tehnyt elämänsä aikana lähes kuusisataa patsasta, jotka kaikki ovat sijoiteltuna taiteilijan vanhaan pihapiiriin.
Aika saakelisti sakkia yhdessä pihapiirissä.
Koska aloitimme puiston kiertämisen taaemmasta portista, jäi taiteilijan tarina alkuun arvoitukseksi. Puolessa välissä matkaa totesin jollain lähteneen lapasesta jopa enemmän kuin itselläni…että ehkä parisen issueta jäänyt käsittelemättä…
Puiston tunnelma alkoi kuitenkin keventyä porttia lähestyttäessä. Värikkäiden kukkien joukossa yli sata tanssivaa lasta johdatti kävijöitä hämyisemmästä joogatarhasta valoisammille maille.
Äitinsä kuoleman jälkeen Rönkkönen oli keskittynyt pelkästään lapsiveistosten tekoon. Lapsikatraan luominen oli ollut irrottautumista ankeista lapsuusmuistoista, jonka lisäksi taiteilija halusi myös alleviivata teosten ja tekijänsä suhdetta: teokset ovat tekijänsä lapsia.
Rönkkönen oli ilmeisesti kärsinyt vaikeasta äiti-suhteesta ja tänään repsahtaessani lasinsiru jalkapohjassani huutamaan puuhellan tuhkia tyhjentävälle vauvalle, yritin hillitä itseäni, etteivät poikamme joutuisi kuolemani jälkeen valamaan pihaamme täyteen betonihahmoja. Kyseinen prokkis kun vaikutti raskaalta urakalta niin fyysisesti kuin henkisestikin, eikä Nekalan puutarhamme ole ihan yhtä iso kuin Rönkkösellä.
Mitä tarkemmin patsaisiin ja Veijo Rönkkösen tarinaan uppoutui, sitä koskettavammaksi ja mielenkiintoisemmaksi patsaspuisto muuttui. Itse koin useat patsaat aika pelottavina ja ahdistavina, mutta esimerkiksi anoppi osasi nähdä monissa huumoriakin.
Avartavaa oli lukea erakoituneen, joogaan hurahtaneen, herkän taiteilijan mietteitä. Sydäntä puristi katsoa Rönkkösen piirrustuksia lentopallojoukkueensa illanvietoista, joille taiteilija ei ollut kuitenkaan uskaltautunut mukaan.
Ennen kuolemaansa Rönkkönen sai vielä valmiiksi rumpalipoikapatsaan, joka johdattaa satapäistä lapsiparaatia pois pihapiiristä, jolta taiteilija itse harvoin poistui.
Särkyneellä sydämelläni suosittelen ajatuksia herättävää Parikkalan Patsaspuistoa kaikille! Näkemisen arvoinen paikka, joka yksinäisen mielen lisäksi avaa maiseman kaikkiin jooga-asentoihin, aivan hassuihin naamoihin sekä harvinaislaatuisiin kukkasiin!
Koska patsaspuisto on ympäri vuoden aina avoinna, voivat uskaliaat vierailla patsaspuistossa myös öisin, itse en ehkä uskaltaisi…Amerikkalainen matkailulehti Condé Nast Traveler itseasiassa valitsi Patsaspuiston yhdeksi maailman kauhistuttavimmaksi nähtävyydeksi.
Jos vielä on kesäisen roadtripin reitti auki, suosittelen poikkeamaan Punkaharjun suunnalla Parikkalan Patsaspuistossa, Hotelli Punkaharjussa, Punkaharjun hiekkarannoilla, Kesämaassa ja Savonlinnan oopperajuhlilla!
Hullu on vapaa keksimään, mitä haluaa.
– Veijo Rönkkönen
Siis WAU! Sain kiinni tunnelmasta, voi mikä tyyppi tuo Taiteilija! Ja hei, taas hieno teksti ja hienot kuvat. Pitää ottaa käyntikohteisiin.
SUOSITTELEN! MENKÄÄ!!
Hämmentävä kohde. Hieno, mutta supercreepy samalla. Tuonne en menisi pimeällä. Varsinkin patsaiden tekarihampaat olivat pysäyttävät.
Joo ja ne silmät!!! HUIH!
Mä ajattelin ennen vierailua, että paikka olisi tosi pelottava ja näkisin painajaisia viikkotolkulla. Miten mukavaa oli yllättyä positiivisesti, musta ne patsaat oli tosi sympaattisia. Mies oli kyllä eri mieltä, tuskin saisin hänestä kaveria puistoon kekrin viettoon. Odottelen edelleen sitä kalmakuvioitua kassia…
JOo, se on myös sympaattinen, mutta on siellä myös vähän sellanen creepy meno…toisaalta ois kiva mennä hämärässä sinne joskus testaamaan, uskaltaako mennä sen läpi 😀 Kummituskierros..
Ostin veljelleni tuliasiksi sen kalmakassin!
Vau, mielettömän näköinen paikka.
Jotenkin liikuttavaa tuo ettei uskalla mennä oman lentopallojoukkueen illanviettoon. Rajaa itselleen pienen piirin ja sulkeutuu sinne. Se on hankalaa se, pysyäkö turvassa vai avartaa maailmaa seikkailuilla.
Niin liikuttavaa 🙁
Patsaspuisto on kyllä ihan ehdoton! Noilla huudeilla paljon kulkeneena olen käynyt siellä kymmeniä kertoja. Erityisen kutkuttavaa siellä oli hiippailla silloin, kun Rönkkönen vielä eli, ja joka kesä oli johonkin puskaan ilmestynyt uusi silmäpari tuijottelemaan.
Patsastaiteilijasta on muuten tehty kirjakin, Veijo Rönkkösen todellinen elämä (kirj. Veli Granö).
Se on kyllä vaikuttava paikka!
Ja kiitos kirjavinkistä, pitääkin ehkä lukea! Kiinnostava tapaus!
Kävin miekin ihastelemassa aikoinaan ja tapasin polulla taiteilijan itsensä. Kun oikein kehuin ja kysäisin eikö mies ole pääsymaksua harkinnut, tämä totesi että paras pääsymaksu on nimi vieraskirjaan, se säilyy, raha häviää. Viisautta!