Koska se kääntyy mahalleen? Tarttuuko se esineeseen? Nouseeko seisomaan? Vanhempien elämä on täynnä kysymyksiä vauveleiden liikuntataidoista ja etapeista, joita tulisi tietyssä aikahaarukassa saavuttaa. Kun yksi kyky on tavoitettu, alamme odottaa seuraavaa ja hetkessä unohdamme riemun, kun tyyppi on ensimmäisen kerran noussut jaloilleen tai käännähtänyt. Alamme sadatella edellisen etapin saavutetusta ketteryydestä aiheutuvaa harmia: nyt se sitten pääsee karkuun -tuolla se kiipeääkin ikkunasta, joo ylettää sinne ja tipahtelee sieltä ja täältä, soitin lääkärille. Yhtään ei voi enää jättää joo ei hetkeksikään..ikävä homma, silmät pitäisi olla selässä etten muuta sanoisi..nyt pitää mennä, tuolla se menee nyt hellaa kohti..
Poika alkoi tepastella muutama viikko sitten. Hoipertelu sai meidät kaikki hihkumaan ihastuksesta ja ihmetyksestä. Nyt poika tuskin enää konttaa ollenkaan, tepastelee ja muksahtelee välillä. Vaikka kuulun juu unohtelevaan sakkiin, joka nopeasti siirtyy alkuihastuksen jälkeen päivittelemään, mitä huonoa tästä ketteryydestä nyt aiheutuu, niin tämä kävely jaksaa riemastuttaa minua päivästä toiseen. Huteraa toikkarointia sukat makkaralla, kädet jännittyneinä eteen. Polvet joustavat alas ja ylös, teputetaan hitaasti sivulta sivulle ja kynnyksen (ja maton)edessä harkitaan pitkään. Ja minä nauran niin paljon, että pitää välillä painaa naama tyynyyn. Kaikella rakkaudella nauran, kun herra strapetsitaiteilija tasapainoilee huoneesta toiseen, hoipertaa, heiluttelee musiikin tahdissa ja kietoo välillä silkkiset kätensä jalkojeni ympärille ja rutistaa lujaa, hengähtää hetken jatkaakseen matkaansa kohti kitaraa. Arvostan toisen lahjakkuutta.
Suljen sydämeeni nämä hekotukset ja tärkeät askeleet, nautin hetkestä. Enkä edes mieti, mitä seuraavaksi odotamme tapahtuvan.
Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.