Miettimättä oli selvää, että laskisin arkulle itsekeräämistäni luonnonkukista omatekemäni seppeleen.
Oranssit sakset kädessäni rämmin pitkin ojia keräämässä lähinnä rikkaruohoja muistuttavia hapsottavia niittykukkia. Vedin lastenvaunuja perässäni ja huidoin hyttysiä, pyyhin hiuksia silmiltäni. Katuojarosvona kirosin pohkeitani ja sormiani polttaneita nokkosia. Nolona vilkuilin ympärilleni tietämättä, olisiko pitänyt pyytää kielenkäyttöäni anteeksi vaunuissa istuvalta vauvalta, surkealta kukkakimpultani, taivaalta, isältä vai taivaanisältä. Anteeks vittu vaan kaikille ihan helvetisti!
Kaupungin liepeiltä löytämäni hentoiset niittykukat, koiranputket, apilat ja epämääräiset hiirenversot eivät tehneet kunniaa kenellekään. Radanvarressa ei kukkinut juhlavaa kaipausta vaan syheröä surua, joka taittaessa ei katkennut, vaan lähti maasta multaisine juurineen. Epätoivoisena sihisin repien mukaani jokaisen kakkaran harottavine oksineen. Ei näistä mitään seppelettä saa! Ei tällästä resupuskaa voi kenenkään haudalle laskee!
Poika katseli vaunuista kiinnostuneena suhisevää rämpimistäni ja valkoista ämpäriä kädessäni. Pyyhin kyyneleitäni t-paidan hihaan ja heittelin hapsottavia oksia mennessäni.
Huomasin hiekkaisen tienlaidan loistavan sinisenä lupiineista. Mahtipontinen sininen armeija arvokkaasti kunnioitti suruani värjäten koko rinteen siniseksi.
Lupiineissa on voimaa ja draamantajua, eivätkä ne pelkää näyttää sitä. Niitä minä sanon kukkaseksi! Lupiinit saapuisivat juhliin puuhka kaulassa ja hattu päässä. Lupiinit eivät nöyristelleet, vaan poksahtelivat kuin serpentiini. Toisin kuin kotoiset kissankellot ja kakkarat, jotka ärsyttävästi piipittivät koiranputkien seasta Anteeks hei, että mää oon olemassa, saanko mää olla tässä? Ihan tässä vaan hennosti olisin, ei mua kukaan ees huomaa. Lupiinit huojuivat arvokkaasti tuulessa.
Isä oli aina vihannut lupiineja.
Mutta ei näistä kotoisista kakkaroista ja leinikeistä saa isoa seppelettä, eksää nää? Mää oon rämpiny täälä kohta kaks tuntia, mua sattuu pohkeeseen! Mulla on vauva imetettävänä, ei mulla oo aikaa tälläsee sekoiluun! Hyttyset syö mut ja mun lapsenki täällä puskassa! Tuu itte tekee niittykukista seppelees! Ja minkäs sää sille enää voit, jos lasken arkulle lupiiniseppeleen, tuukko kieltään? Avaakko kannen ja sanot ”mitä miä oon aina sanonu?”
Joo joo, lupiinit on vieny niittykasvien elintilan. Elintila ja elintila! Voi voi! Itte veit multa elintilan kuolintilallas!
Lupiinit heijasivat ympärilläni kuin saatanalliset sinipalkoiset seireenit.
Vein vauvan kotiin ja palasin illalla saappaat jalassa tienlaitaan. Poimin siroja leinikkejä ja päivänkakkaroita. Harottavia hiirenversoja, valkoisia koiranputkia. Iloitsin muutamista kissankelloista. Sekä vaaleanpunaisista apilannäköisistä ja pinkeistä piikikkäistä, joita en tunnistanut. Hiljaa vaelsin sakset kädessä seuraavalle hentoiselle huojujalle. Leikkasin varren. Karsin oksia. Poimin seuraavan. Leikkasin varren. Karsin oksia. Asettelin joukkoon. Poimin seuraavan. Leikkasin varren. Karsin oksia. Kävelin. Taitoin seuraavan. Leikkasin varren, karsin. Kävelin, taitoin, karsin.
Seppeleen sitomisen jälkeen olen käynyt ikuista vuoropuhelua katuojien kasvillisuuden kanssa, kiukkuisena jupissut tuonpuoleiseen. Täällä ei kylä ny taas näy muita ku horsmia! Ai horsmistako se seppele ois pitäny tehä? Siihe ei ois kylä kuule ees mun huumori riittäny!
Joka kesä matkojani maanteiden varsilla säestää niittykukkien sekakuoro, jonka välillä keskeyttää sinisen lupiiniarmeijan paraatin tuuttaus.
En vieläkään osaa kunnolla vihata lupiineja, mutta näen niittykukkien herkän kauneuden. Seppele on laskettu jo aikoja sitten, mutta en koskaan saa sitä valmiiksi.
❤️
<3
Voimia.
Kiitos <3
Halaus! Ja osan ottaisin surusta kannettavaksi. Mutta asenne ratkaisee näissäkin. <3
<3
<3
<3
Nyyh. Kyynelsilmin sydänverellä sidotun kaipuun ja ikävän seppeleen ei ole tarvis tulla valmiiksi. Iso hali.
Iso halaus sinne myös <3
Kaunis teksti <3
<3
Kyynelkanavat aukes <3 isän vakava, parantumaton sairaus, voinnin huonontumisen aiheuttama huoli ja pinnan alle piilotettu, koko ajan läsnäoleva pelko menettämisestä oikeen hulahti pintaan. Voi tätä elämää..
<3
Voi ei, voimia sinne rankkaan tilanteeseen <3 <3 <3
Elämän kipu ja kauneus <3
<3
Itku tuli <3
<3
❤
<3
<3 voi mikä kirjoitus! T. Se jolla on hienot korvikset
Sulla on kyllä erittäin hienot korvakorut!
No itkuhan tästä tuli, kun niin omakohtaista on. Näillä mennään, onneksi on muistot ja levyt. <3
Voimia <3 <3
Oi, osanotto!
Kauniisti kirjoitettu niistä tunnelmista, mitä tuo tapahtuma herättää. Oma isäni kuoli muutama vuosi sitten alle kuuskymppisenä ja oli niitä ”seppeleen sidontoja” muutamiakin, eikä vieläkään ole asia ihan ok.
Mutta miten kaunista muistaa häntä aina niittykukkien aikaan, ja lupiineista isäsi oli aivan oikeassa; pirulaisia ovat!
Voimia <3
Voimia sinne myös! <3
Osanotto! <3
<3
Hieno ja kaunis kirjoitus. Osanottoni, voimia.
<3
<3
<3
Mää luin tän jutun eilen illalla. Kun tänä aamuna heräsin, tajusin, että Asikaine ja Hippi olivat piipahtaneet mun unessa. Eipä oo aiemmin näkyny.
Hahahahahhaa! 🙂
❤
<3
Osanottoni <3
<3
En sitten yhtään tiedä, että mistä muistin tän sun kirjoituksen just tänään. Humpsahti jostain mieleeni ruokkiksella ja sittenhän se olikin pakko kaivella esille. Tuli itku. Mun isä kuoli viime lokakuussa ja edelleen olen kaivamassa töiden jälkeen puhelinta taskusta ja soittamassa jälleen yhden ”ei mitään asiaa”-puhelun sille. Sitten muistaa, että eihän sitä enää voikaan, enkä sitten halua muillekaan soittaa. Mutta kiitos tästä tekstistä. Tähän oli hyvä palata.
Lämmin osannottoni, suru on varmasti suuri ja loputon! Mutta toivottavasti pian tulee päiviä, kun voi nauttia muistoista, eikä kaikki ole niin perhanan kivuliasta <3 VOIMIA!
Kiitos. <3