Kuukausi sitten heitettiin HIpin kanssa läpystä vaihto kodin ja duunin välillä. Pitkin hampain luovutin essun ja nessun, pakkasin läppärin reppuun ja polkaisin töihin. Hippi on hoitovapaalla niin kauan kun säästöt riittävät, eli viikon syksyyn. En ole vielä täysin sisäistänyt työelämää uudeksi arjekseni. Toistuvat työpuhelut, meilit ja fakta, että istun nytkin junassa palaamassa Helsingistä palavereista muistuttavat päivärutiinieni muuttumisesta jännään suuntaan, leikkipuistosta pois päin.
Vaaleanpunaisessa talossa arki sen sijaan rullaa edelleen omalla tavallisella hitaudellaan. Luikkiessani viileät portaat alakertaan törmään joka aamu sohvalla kainalokkain makaavaan kaksikkoon, joka naureskelee samalle muumijaksolle kuin eilen ja toissapäivänä. Ninni on muuttunut näkymättömäksi, koska hän joutui asumaan ironisen tätinsä luona. (siinä kaikille ironiaa viljeleville miettimistä.)
Muumien lisäksi päivittäisiin rutiineihin kuuluu muun muassa puistossa kiikkuminen, yläkerrassa leikkiminen sekä
tapettien hakeminen postista.
Neuvolakortti on edelleen hukassa, mutta Hippi sanoi kyllä muistavansa neuvolassa otetut mitat. Niiden mukaan Poika on kutistunut ainakin kaksi senttiä. Hippi laittaa puuroon enemmän mehukeittoa ja antaa napostella pähkinöitä sohvalla. (Muruista päätellen sohvalle on kylvetty muitakin kuin pähkinäpuita) Perjantaina Pojalle ei ollut enää yhtäkään puhdasta sukkaa jäljellä, mutta duo oli ehtinyt tehdä kitaralla kaksi uutta biisiä Äitii ja Tyttöö. Pojan päivän asut ovat ennakkoluulottomia sekä kuosiyhdistelmiltään että kokonsa puolesta. Onneksi Hippi on huomannut, että liian-pieneksi lajittelemani vaatteet ovatkin oikeastaan vielä ihan sopivia, jos jatkaa niitä esimerkiksi polvisukilla.
Saapuessani viime viikolla kotiin keittiön lattialla oli enemmän astioita kuin kaapeissa, mutta uunissa oli herkullista lohta, kasviksia ja itsetehtyä pestoa. Maanantaina pojan kengät olivat unohtuneet ulos (!!?) lumisateeseen, mutta molemmissa takoissa paloi tuli ja keittiössä oli lempparicroisanttejani katettuna kahvin kanssa.
Erikoishyvä kotiboogie naureskelee ja paistattelee iloisena joka päivä, kun palaan kotiin.
Huolestuneena mietin, olenko muuttunut näkymättömäksi? Tarvitaanko minua enää mihinkään, paitsi ehkä pyöräyttämään pari koneellista pyykkiä silloin tällöin?
Elä sie puutu tähän. Missä kasvatusoppaassa on sanottu, että sukkien tarvii olla samaa paria ja meneehän ne muutenkin likaseksi.
’Kaikkea muuta, kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää.’ -Minna Canth
Meillä meni se erilainen arki ihan niin kauan hyvin, kun olin tosiaan töissä. Silloin ihan joka paikassa lojuneet lelut ja astiat ei jaksaneet ahdistaa, mutta nyt, kun oon ollu jo SEITSEMÄN päivää kotona, oon karjunut ainakin kolmesti ”onko se nyt jumalauta niin vaikeeta laittaa ne tiskit koneeseen?!”. Huoh. Pitäsköhän taas ottaa se nalkutuspaasto? Esim. loppuelämäksi?
Ihanasti kirjotettu 🙂
Tosi mageesti kirjoitettu + täällä vähän samanlaista menoa ja fiiliksiä 🙂 (erolla että minä teen toistaiseksi vain iltaisin töitä)
Ihana kuulla 🙂 Kiitos!
Kiitos! Piristää tätä kurkkukipuista aamua nämä kommentit. Mukava kuulla, että teilläkin on ilmeisesti hyvä boogie siellä!
Ihanaa! Tämä kirvoitti minutkin avautummaan: http://www.lily.fi/blogit/peikkoaitin-maailma/elamaa-peikkolassa
Jee! Menen heti katsomaan 🙂
Oi, tunnelma välittyi!
Ja se mielikuva syntyi, että sulla on hyvin hallussa se (mun mielestä parisuhteessa hyvin-hyvin olennainen ”onnistumistekijä”), mikä mulla kesti joskus monta vuotta (ja monta parisuhdetta) tajuta: että antaa sen kumppanin hoitaa asiat ihan omalla tavallaan. Mä olin joskus aiemmassa avoliitossa kamala päällepäsmäri: selostin, että miten pitää tiskata tai miten pestä vessanpönttö – ja voi sitä parkaa, jos sattui tekemään jotenkin ”väärin”.
Kunnes tajusin, että ihan sama, miten ne asiat tehdään. (ja jos edes tehdään) Kunhan arki rullaa ja kaikilla on onnellinen olo.
😀
Ei se mulla ole hyvin hallussa, mutta ehkä kohtalaisesti hallussa..öö..kyllä täällä sanomiseen (=nalkutinalkuti) sorrutaan usein *natsikortti!*, mutta toisaalta ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan täällä tapahtuviin asioihin sillä aikaa, kun istun töissä, niin sitten kun palaa niin voi vain tehdä huomioita jahas, mitäs täällä oikein on ollut meneillään…
Ja vielä mulla on tuoreessa muistissa, että Hipin saapuessa duunista täällä oli ehkä puhtaita vaatteita, muttei ruokaa, keittiö oli siisti, mutta jääkaappi tyhjä..mun aikana oli ehkä siistimpää (ei siistiä ehkä kuitenkaan), mutta remppa ei ollut edistynyt jne jne..eli molemmilla vähän eri intressit, mikä kuuluu hoitovapaalaiseen puuhiin..
Ihana! Meillä on vähän samanhenkistä, mutta ruoka ei välttämättä ole herkullista, jos sitä on tehty. Mutta rakkautta siihen on kyllä laitettu mausteeksi, mikä tietysti on ihanaa. Muutenhan se meininki on tuolla Turkulaisisällä sen tyyppistä, että mauste- ja mustapippuri menevät iloisesti sekaisin. Uhhh. Mutta olen päättänyt, etten sano mitään. En voi olla naputtamassa ja päsmäröimässä ihan jokaisessa asiassa. Tärkeintä on, että pojilla on hauskaa keskenään, että leikkivät ja touhuavat yhdessä. Ja luuhaavat Impparin tennishallilla päivät pitkät, jos niikseen käy. Lapsukainen voisi asua hallin ”pallohuoneessa” ja kiertää sylistä syliin. Saapahan vähän vaihtelua, koska mun kanssa vietetyt päivät ovat varmaan olleet vähän tylsempiä: ”äiti imuroi nyt, pestäänpäs vessa, käydään kaupassa, älä roiku puntissa kun äiti ripustaa pyykkiä” jnejnejne.
Hyvä Turku!
Kuulostaa houkuttelevalta Impparin tennarilla hengailu 😀
itken ilosta blogisi tahtiin
<3
🙂
Ihanasti kirjoitettu, tästä tuli vaan niin hyvä mieli. Taidan tästä inspiroituneena jättää sanomatta niistä astioista, jotka eivät millään päädy tiskikoneeseen ja leluista ympäri lattiaa, siitäkin huolimatta että huomenna on tulossa vieraita. Sen sijaan laitan miehelle viestin: ”kiitos, että olet lastemme elämässä”
Parasta saada tälläinen kommentti! 🙂 Hyvää ja inspiroitunutta viikonloppua! 😉
Mullekin tuli hyvä mieli :))