Yhtä nopeasti kuin kaamoskuukaudet humahtivat ohi, on Pikkuveli salaa kasvanut lyttyisestä vauvelista pontevaksi tyypiksi.
Pöydässä tasavertaisesti omassa tuolissaan napottava punapää yrittää jo napata perunan. Tiputtaa potut hapuillen lattialle, huomaamattaan hötkyilee maissinaksun kiinni silkkiseen tukkaansa. Kaluaa kurkkua kahdella hampaallaan ylpeänä hymyillen suu auki posket hehkuen, päätänsä kallistaen. Heiluttelee pieniä jalkojaan vimmaisesti, kuin juoksisi syöttötuolimaratonia ja me naurullamme kannustaisimme kirittämään.
Vauvuus valahtaa sormieni läpi jättäen poskilleni kuolaisten suukkojen sekaan ilon ja haikeuden kyyneleitä.
Määrätietoisena norppana pieni mönkii olkkarissa valloittamaan parempia leluja isoveljen korista, haluamaan mitä muillakin. Pistää sohvatyynyt, puhelimet ja autot suuhunsa, hymyilee onnellisena sainpas! Taktisesti kierii lattialle tipahtaneelle sanomalehdelle, rapistaa sivut äkkiä suuhunsa. Suuttuu raivokkaasti pienistä käsistä riistettäessä löydöt pois. Tärisee vääryydestä vihasta punaisena.
Punaposkisena sählää mukana, ahtaissa eteisissä, keittiön lattialla ja synttärikutsujen kiertävissä syleissä. Hymyilee vaunuista kypärämyssyssään napittavana yllätyksenä. Tikahtuu naurusta isänsä nostaessa ilmaan huutaen siehän oot jo aikuinen mies! Sie oot aikuinen mies! Pakahtuu veljensä halauksista ja osallistuu sekoiluun innoissaan, on mässässä!
Sylissä pikkuinen tarraa tassuillaan kaulasta kiinni, sanoo höö höö höö poskia ja kaulaa vasten, hönkii naamalle. Ponnistelee. Pää keikkuen katselee ympärillä tuikkivia kasvoja, tarkistaa ilmeet yksitellen. Kurkistaa vielä kattoon ja lattialle hämmästyen koirasta. Nuuhkuttaa hengästyneesti, touhaa ja hytkyy. Jokeltaa pitkän asian, kuin kertoisi tärkeän mielipiteensä tai päräyttävät kuulumisensa. Itsekin ihmeissään omista jutuistaan ja paukuistaan mietiskelee, oho olinko se minä?
Painautuu rintaani vasten, katselee kainalostani toisella silmällään. Massuttaa huulillaan tuhisevaa unta möngertäen. Hamuaa. Sulkee silmänsä pieni lämmin silkkipoikanen.
Haikeana hengitän oranssia tukan nukkaa, nuuhkutan maidolta ja unelta tuoksuvaa niskaa. Pieni puolivuotikainen.
Onnellista tiistaita!
Luin ja vähän itketti hyvää itkua. Sitten kuuntelin ja jo itkin, vähän vain ja hyvää yhä.
Palleroissa, perheissä ja first aid kitissä on rakkaus.
Yhyyyy! Meidänkin pieni palleroinen on viikon päästä jo 7kk vanha. En kestä! Yli puolet tästä (luultavasti viimeisestä) vauvavuodesta jo ohi. En kestä! Kohta se jo kävelee ja ei ole vauva enää ollenkaan 🙁
Taas ihan huippua luettavaa, sain elävästi mieleen omien poikien vauva-ajat (20vuoden takaa) mieleen ja kyyneleet silmiin. Tää oli taas sitä kaunokirjallista Asikaista, parasta ikinä. Kiitos tästäkin! Terv mari
Kirjoitat niin hyvin.
Minun pojat on jo isoja. Haikeus tuli kun luin tätä.
Sulla on niin kaunis tapa kirjoittaa! Onneksi löysin sun blogisi.
Istun autossa märisemässä laskettelurinteen parkkipaikalla isonveljen ollessa rinnetykkinä ja juuri yksivuotta täyttäneen nukkuessa takapenkillä. Voi kuinka ihanasti kirjoitatkaan! Samoja tuntemuksia ja vaiheita täälläkin juuri eletty, mutta itse en saa niitä paperille noin kauniisti.
Koskaan ei tiedä uuden Asikaistekstin äärellä pitääkö nauraa pissat housuun vai itkeä räkä poskella. Kiitos siitä!
Mulla tuli ikävä minun vauvaa vaikka se istuu tuossa vieressä syöttötuolissa puuroa maiskuttaen.
Palleroissa on rakkaus <3
Niinpä, nyt se on vaan menoo…ensin ryömii, kohta jo juttelee, syö itse ja ponkii sylistä pois. Voihan nyyh, että särkee sydäntä!
Ihania tuhinoita sinne kuitenkin vielä!!
IHana kuulla, kiitos itsellesi tästä kommentista! Tuli niin hyvä mieli.
Kiitos! Onneksi jätit tämän kommentin, lämmitti mieltäni 🙂
Ihana kuulla. Voi niitä nukkuvia pieniä, jotka on niin isoja jo hereillä ollessaan ja viipottaa, mutta nukkuessaan vielä onneksi sellasia pieniä myttysiä <3
PS.Itsekään en ikinä tiedä, mitä on tulossa, kun istun koneelle. Perunaohje vai Ass-Timoa, ha!
Vielä ihan vauva! On se!!
Voi emmää kans kestä. Ihan samat fiilikset.
Musta se oli ihan vasta kun kirjoitin omaan blogiini etten tajua mitä ne ihmiset höpöttää, että nauti nyt vauva-ajasta kun kohta se on ohi. Silloin mietin, että no oiskin pian ohi. Koska olihan se pikkupikkuvauva ekakertalaisella aika heavyä kamaa.
Mutta nyt kun tuo on jo melkein 8 kk niin voih, se tosiaan ei ole enää ikinä vauva. Pakkohan se on myöntää että on se hiukan haikeaa :´(
Tieks mitä Asikaine. Mun arki on ihan erilaista kuin sulla, mutta näiden juttujen ansiosta joskus ehkä eteen tuleva oman perheen perustaminen ei enää kauhistuta (äiti ja anoppi hyppis riemusta jos ne lukis tän). Tykkään tulla tänne päivittäin tsekkaamaan teidän kuulumiset ja luen kaikki postaukset, vaikka tän blogin aihepiireistä ainoastaan musiikki liippaa läheltä omaa elämää. Kiitos sulle näistä jutuista 🙂
Voi kun se ihmisen elämä kiitää eteenpäin. Kaunista ja haikeaa yhtä aikaa. Mun viimeinen vauvani on jo 5 v. Ihan hirveän äkkiä on vuodet humpsahtaneet tuosta vauvavaiheesta, hädin tuskin silmää ehtinyt räpäyttää.
Kiitos tästä kauniista tekstistä, tartu hetkeen!
Joo, ainahan se on ihan tapaus ja tilannekohtaista..Toiset oottaa nopsaan taaperoaikoja, silloinhan moni juttu yleensä helpottuu. Mutta on se samalla haikeeta..
Esikoisestakin olin kyllä niin hajalla, kun se vaan kasvaa hujahti, että valehtelin hänen aina olevan nuorempi, mitä oli..ööh HULLUA!
Mutta ihania tuhinoita sinne vielä, on se vielä vähän vauva, ainakin hetken <3
Kiitos sulle tästä kommentista, tulipas siitä hyvä mieli!! 🙂 JEE! Ihanaa!
Äläkä ole kauhuissas, yhtään <3
Kiitos ihanasta kommentistasi! Ja niin, sehän se siinä on, kun se aika vaan karkaa käsistä, ei edes huomaa…nyyh.
Ihania ne 5-vuotiaatkin on, onneksi 🙂