Kaksi vuotta sitten laskettu aika ylittyi päivällä.
Illalla katselin olkkarin ikkunasta vielä vihreää vaahteraa, jonka muutama oksa teki oranssilla värillä kunniaa syksylle. Totesin Hipille Nuuskamuikkunen varmaan tuijottaisi nyt dramaattisesti kaukaisuuteen ja sanoisi syksy on täällä, Tiemankoski on tulossa. (Ministeri ’ajattelen-vaan-äitien-ja-vauvojen-terveyttä-ja-lopetan-synnytysosastot-koska-motarin-varressa-synnyttäminen-ja-syntyminen-on-turvallisempaa’ Huoviselle terkkuja, että olen etsimäsi noitatohtori kouluttamaan kätilöitä arvioimaan synnytysajankohtaa totuttua _tarkemmin_.)
Iltapäivällä kampesin kassi olalla portaita viidenteen kerrokseen poikettuani kaupassa. Muuten lasketun päivän jälkeinen ilta ei oikeastaan poikennut muista loppuraskauden ajoista. Kroppa ei varoitellut tulevasta, mutta (jälkiviisaasti mietittynä) se ehkä kuitenkin valmistautui rankkaan yöhön: illalla ruoka maistui paremmin kuin aikoihin ja nukahdin aikaisemmin kuin yhtenäkään iltana kuluneen puolen vuoden aikana.
Kovin montaa tuntia en unista ehtinyt nauttimaan.
Yöllä säpsähdin hereille helvetillisen perkeleelliseen kipuun, joka pian loppui kuin seinään pam. Olkkarin digiboksin kello oli kymmenen yli yksi. Maha möllötti taas kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hengitykseni tasaantui. En herättänyt Hippiä, koska joku vaisto (Huovinen tarkkana, kyllä synnytysajankohdan halutessaan tietää, koska JOKU VAISTO, vaahterapuun ruska ja Muumilaakso) kertoivat yöstä tulevan rankka.
Mystisesti nukahdin heti uudestaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut (!!?). Ei tässä mitään. Perushommaa. Normipäivä. Trallallaa. Kohta varmaan käynnistyy synnytys, mutta onneksi se ei koske mua. Trallalaa. Ei jännitä ollenkaan, piece of nakki. Aina on synnytetty. Saunassa synnytetty. Jatkan makoisia uniani hevimahasupistuksista huolimatta. Ei koske mua. Ihanasti nukun täällä makoisasti ja pissaan housuihin ja koko sänkyyn pissaan… MITÄ HELVETTIÄ? Onko tämä sitä …lapsivettä? Mistä tämä lapsivesi on tänne tullut..?
Olkkarin digiboksi oli kaksikymmentä yli kaksi. Helvetin perkeleellinen kipu palasi. Hei herää, nyt tää syntyy. Tai jotain.
Saman synnytys-ei-koske-mua-asenteen vaikutuksen alaisena en ollut tarkistanut, mihin numeroon soitetaan synnytyksen alkaessa, mitä laukkuun pakataan, mitä reittiä synnytysosastolle ajetaan. Nopeasti aikaisemmin joutavilta vaikuttaneet asiat alkoivat kiinnostaa aivan pakkomielteisesti. Soitin synnytysosastolle ja kerroin tilanteesta. Lapsivesistä ja järkyttävistä kivuista.
– Jooh, tulkaa huomenna siinä puolen päivän aikoihin näyttäytyyn. Katsotaan mikä tilanne.
– Mitä? Huomenna? Näyttäytyyn?
– Niinno, jos et enää kestä olla kotona, niin sitten sun täytyy tulla aikaisemmin. Mutta muuten tulkaa huomenna puolen päivän…
– Ai mitä? Mistä mää tiedän, koska pitää tulla?
– Kyllä sen sitten tietää…
– ???!!!?????!
Thanks, very fucking useful -puhelun jälkeen alkoi TENS-sessio. Ai että mikä? Anoppi oli piruuttansa kaikella rakkaudella vuokrannut ja postittanut meille TENS-laitteen, jollaisia ’on käytetty menestyksekkäästi jo useiden vuosien ajan ympäri maailmaa. Kokemus on osoittanut, että TENS-laite on kaikkein tehokkain synnytyksen ensimmäisessä vaiheessa. Se auttaa synnyttäjää hallitsemaan omaa kehoaan ja pysymään virkeänä. Laite lähettää sähköimpulsseja selkään laitettujen elektrodilappujen kautta. Nämä impulssit vaikuttavat positiivisesti hermoihin, jotka ovat tekemisissä aivoihin vietävien kipuviestien kanssa.’
YEAH RIGHT!
TENS-episodi tuntui tiivistettynä kuin hevonen potkisi lähietäisyydeltä ristiselkään voimistuvilla kenkäisyillä ja joku tarraidiootti välillä kutittaisi raivostuttavasti höyhenellä kipukohtaa potkujen välissä. Käsitykseni sanoista ”menestyksekäs”, ”virkeys”, ”positiivinen vaikutus” ja ”lievitys” on..ööh erilainen. Tunnelma tosin alkoi olla ’tense’ ja elektrosessio päättyi piuhojen ja elektrodilappujen raivoisaan heittelyyn, jonka jälkeen poistuin pariksi tunniksi suihkuun oksentamaan ja huutamaan ja miettimään, mitä pahaa olen koskaan anopilleni tehnyt.
Olin kuullut kylmän ja kuuman suihkun auttavan kipuihin. Myöhemmin kuulin, että tätä apukeinoa on yleensä käytetty, kun on jo selvitty sairaalaan asti. – Oiskohan se kello jo kaksitoista, että voitais kohta mennä näyttäytyyn..?
Kello näytti puoli kuutta. Huusin demonisena kylpyhuoneessa. Hippi soitti äidilleen (=kätilö), joka puhelimessa neuvoi lähtemään vauhdilla sairaalaan. -Sano äitilles muuten kiitos siitä TENSsistä! Oli ihan tosi hyvä lievitys!
Ulkona oli syysmyrsky ja minulla housuissani kolme kylmäkallea. Morrison lauloi autostereoissa Don´t You Love Her Madly ja Hippi pysäytti kolme kertaa, jotta sain välillä ryömiä ja huutaa tien reunassa.
Puoli seitsemältä konttasin (kirjaimellisesti)synnytysosaston ilmoittautumisluukulle ja katsoin polvillani hoitohenkilökuntaa ihanko-totta-haluat-mun-uuden-puhelinnumeron-tähän-paperiin, onko-mulle-ehkä-tulossa-joku-puhelu-nyt-tässä-kohta -ilmeellä.
Tsekkauksen jälkeen juoksutettiin hissiin sen verran vauhdilla, että Hippi jäi kyydistä. Synnytyssalissa valkeni ihan liian nopeasti, ettei synnytyssuunnitelmani (kaikkia lääkkeitä paljon heti tänne mulle nyt tuplana!!) tule toteutumaan. Teki mieli paeta samalla ovenavauksella, jolla Hippi liukui muovipussitossuilla saliin sisälle. Pian ainoa iloni, ilokaasu, otettiin sekin pois, koska lakkasin vastaamasta kysymyksiin (!!!), syytin kätilöä sekä Hippiä huijaamisesta ja oksentelin. Ette oo tosissanne, että nyt aletaan ponnistamaan!
Oli vaihe. Ja toinen vaihe. Ja erikoisvaihe, kaikki oikeastaan toistaan kamalampia. Aina, kun luulin, ettei tätä pahemmaksi voisi enää mennä, niin KAPPAS: MENI!
– Kohta saadaan apujoukkoja, pitää painaa mahasta.
– Ööh!!!? ? !!? kuulostaa tosi hyvältä, se tuntuukin varmaan hyvältä! Mua onkin tässä tänään vähän sattunutkin tähän mahan seudulle.
En tiennyt, että sellaisesta kivusta selviäisi hengissä. Kumpikaan meistä. Vajosin syvälle kipuun, jonne kuulin oman huutoni kaukaisuudesta. Näin silmäluomieni läpi kasvojeni verenpurkaumat. Menin uppeluksiin.
Kunnes jostain kaukaa kuulin pienen itkun. Kurkotin upelikosta kokemastani kärttyisenä katsomaan toista tärisevää kärttyistä. Näkö palasi. Kivekset. Se on poika! Sitäkin ärsyttää! Että putkeen meni: Pojalla oli kaikki hyvin. Tuhisi rinnalle.
Loppuhuipennukseksi yleistä sekopäätunnetta ja tikkejä vielä enemmän järkytti huoneeseen kärrätty kahvitarjotin voideltuine leipineen. Täällä on verta pitkin lattioita, mää en pysty nouseen enkä käveleen pariin viikkoon. Nää tulee tänne kysyyn, otanko mää maitoa kahviini? Camoon!
Hippi otti maitokahvin ja pienen käärön.
Sydämeni menee sykkyrään ja silmäni kostuvat, kun mietin ensimmäisiä hetkiämme kolmen kesken. Verisessä pop up -kahvilassa. Ruisleivillä juustoviipaleita. Puoleen päivään oli vielä kolme tuntia aikaa. Elämäni onnellisin päivä.
Kun pääsimme sairaalasta kotiin, kaikki puut olivat muuttuneet keltaisiksi. Syksy oli tullut ja niin myös Tiemankoski.
Ootte kaikki ihania. Pusuja Tiemankoskelle!
Voih!! Melkein sen syntymän jälkeisen, pysähtyneen, rakkausonnenhuuruisen tunnelman takia vois tehdä vielä yhden lapsen. Ööö… Mutta sitä ennen pitäis kokea se synnytyshevetti taas kerran… Taidan sittenkin tyytyä vain muistelemaan 🙂
:*)
Voi juku.
Voi mikä reissu – mutta onneksi sait maailman parhaan palkan <3 Miten siitäkin voi olla jo 2 vuotta!
byääää <3<3
Voi hurja! Itse olisin hyvin voinut aikoinaan odottaa sinne puoleen päivään kipuineni, mutta toisilla sujuu tuo synnytys hiukan nopeammin. 😀
Onnittelut sankarille ja sen perheelle!
Joo, pitää aina vauvakuumeessa muistella näitä hetkiä ja niitä portaita sen mahan kanssa. Vaikka en tiedä, auttaako sekään. Tiedän, että sattui niin perkeleesti, mutta aika on kullannut puolet siitä kivusta pois, ei meinaa muistaa. Muistan kyllä, että vakaasti kivuissani päätin, etten hankkiutuisi enää siihen tilanteeseen, että kokonainen ihminen täytyy saada itsestäni ulos.
Ehkä sun ei olisi pitänyt lukea tätä 😉 Mun ehkä pitää lukea tämä muutamaan otteeseen, kun huomasin olevani vähän kateellinen sun mahalle!
Hyviä vointeja!
Sattu silti!
🙂 <3
Pusut toimitetaan perille!
No, se nopeus olikin ainut hyvä asia tässä sujumisessa. (Ja toki tärkein asia oli se, ettei lapsella ollut nopeasta härdellistä huolimatta hätää! ) Huoh!
Kiitos onnitteluista 🙂
Tämä oli kyllä viihdyttävin synnytyskertomus naismuistiin!
Onnea 2-vuotiaalle!
Voihan liikutus! Melko vauhdikasta menoa. Synnyttäminen on kyllä semmoista puuhaa, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun maailmassa. Mä sain kolmannella kerralla sellaisen naurettavan helpon, vähäkipuisen ja voimauttavan synnytyselämyksen. Siihen oli hyvä lopettaa.
Repesin täysin lapsivesikohdassa. Pissahuumori toimii aina.
Onnea jee!
Laura
Onneksi olen tässä keskiraskauden huumassa enkä tajua vielä pelätä synnytystä 😀 Ja onnea teidän hassumassulle!
Mie ja maha voidaan hyvin, selkä valitettavasti ei niinkään.
Let me entertain you!
Ei kuulosta naurettavalta, vaan juuri ansaitulta ja oikeutetulta! Hyvä kuulla tälläisistäkin 🙂
Määkin repesin!
He he.
He!
Huh, I so feel you.. Mä repesin, kun luin synnytyskertomuksestani ”pää syntyy synnyttäjän huokaillessa”. As if. Tiedät tunteen ja äänenpainot…
Ja siis onnea, se on pääasia kuitenkin tietty 🙂
Itkin ja nauroin ääneen tätä lukiessa! Ihanaa (ja kamalaa), onnea!
Kyllästyttikö? 😉
Onnea myös sinne! <3
Silloin kun joku olisi tullut lähelle edes hymyilemään, olisin varmaan lyönyt 😀 Ei o helppoo!
😉
Haha, noin en edes ajatellut, vaan sillei ”ooh ja aah” -hillitysti. Eipä siinä parissakymmenessä minuutissa tosiaan ehtinyt kyllästyä missään synnytyksen vaiheessa 😀
Voi apua. Harvemmin sitä on tullut huutonaurettua vedet silmissä synnytyskertomusta lukiessa. Taidan olla vähän väsynyt. 😀
Mukavaa, että oon tuottanut näin paljon iloa!
Hippi otti maitokahvin ja pienen käärön.
Verisestä pop-up kahvilasta huolimatta mäkin voisin haluta käärön.. pitää lopettaa sun blogin lukeminen ihan kohta.. ties mitä tässä vielä tapahtuu 🙂
Vautsi, mikä sanan säilä! Nautittavaa luettavaa. Toivotaan, että toinen kerta olis edes hitusen helpompi. Ainakin nyt tiedät, että säkin selviät siitä.
Ha ha haa haa! Yhdeksän kuukauden kuluttua tulet tänne kommentoimaan, että ei saakeli tää kaikki on sun vikaa ;D
Mahtavaa, että tuskistani on ollut näin paljon iloa 😀
Meinaatko että mies pääsee kuin kala veräjästä? Joo-o, Asiaisen vika! Näin on!
En tiiä kuka siitä veräjästä pääsee, mutta tuskin se kala on. Menen nukkumaan ellen kuole sitä ennen nauruun..
Tunnen itseni nyt ehkä hiukan nössöksi, mutta multa ei tullut nauru vaan itku, iloinen ja surullinen ja liikuttunut itku, kertomus on niin kaunis ja viisas ja seesteinenkin (kumma juttu sikäli, että eihän synnytyksessä mitään seesteistä kyllä oikeastaan ole, ainakaan omissani, vaikka sitten jälkikäteen olo on kuitenkin tyyni ja levollinen). Luultavasti liikutuin jo lukiessani tämän tekstin silloin ihan tuoreeltaan (olen nääs uskollinen lukija ja pataleivän leipoja, reseptissä lukee tietty ”Asikaisen pataleipä”, koska kunnia sille jolle kunnia kuuluu jne.), mutta nyt tuli jotenkin ihan sellainen pohjamutia myöten haikea olo ja itkunturskahdus, taitaa olla juuri nyt menossa oleva vieläkö-vauva-vaiko-eikö-pohdinta herkistänyt.
Maija, kiitos ihan tosi paljon kommentistasi. Joskus ne hauskat ja splätteritkin kertomukset on niitä kauneimpia.. tai sitten kauneus vaan on katsojan silmässä, etenkin, jos sulla on menossa noin suuri pohdinta parhaillaan. Huoh! Isoja asioita, hyviä asioita…
Ihana kuulla, että olet lueskellut blogiani, toivottavasti pysyt mukana jatkossakin.
Mutta psssst..se pataleipä on marttojen ohje 😉 (muistaakseni asiasta siellä mainitsenkin, toivottavasti ainakin)
Tuli nyt niin huonoja kala-vertauksia mulle mieleen, että parempi munkin mennä nukkumaan. Palataan tähän (sitten 9 kk päästä)..
Juu, ihan tarkalleen siellä kerrottiin Martoista, taisi olla linkkikin, ja ohjekin oli jo ennestään juurikin Martoilta tuttu, mutta se, että meilläkin nykyään tehdään pataleipää, on yksinomaan Asikaisen ansiota, sen vuoksi siis omassa reseptikirjassani Asikaisen pataleipä!
Hyvä, vaikka itseasiassa olisin ihan mielelläni pataleipä-Asikaine…;)