Ihmeitä tapahtuu. Oviasentajakaksikko saapui paikalle ja meillä on ovi! Tehtaalta sanoivat jo etsivänsä ’jotkut muut asentajat’ meille tässä tilanteessa, mutta kyllä minä nämä herrat heti omakseni tunnistin. Pyysin, etteivät he kostaisi kärttyisiä puheluitani asentamalla ovea esimerkiksi väärinpäin tai jättämällä tuuletusaukkoja karmeihin. Joo, ei laiteta. Ei meillä ole mitään ***n intoa tulla tänne taas uudestaan jotain sitten korjailemaan taas sitten niin…
My ovenasentaja-boys vanhalla tutulla asenteella! Siitä ei voinut erehtyä. Tuli kotoisa olo.
Nekalan ihme: uusi ovi. Ovi on hieno, lämmin, tiivis ja asennettu, eikä se paiskaannu ja lukkokin toimii. Jihuu! Sitä ihmettä, että nuo rakennustelineet siirtyisivät tuosta muualle nojailemasta, saamme odottaa. Vai pitäisikö nyt vaan ryhdistäytyä ja mennä kantamaan ne varastoon?
Tiistaina saimme yllätysvierailun. Puolalainen ystäväni saapui suklaarasian, lahjakassin ja viinipullojen kanssa ovellemme (vanhalle ovellemme..). Viime tapaamisellamme minä olin raskaana ja hänellä oli uusi tyttöystävä mukana Suomen matkallaan. Nyt taapero tepasteli ovelle lahjakassista kiinnostuneena ja yllätysvieras kertoi olevansa myös puolivuotiaan pojan isä. Kerroin kuulumisiani ja aloin pillittämään kunnolla. Ystäväni jatkoi hipin kokkaamien paholaisenhilloleipien mutustelua, kuunteli tarkasti ja kyseli lisää, jonka jälkeen kertoi muistojaan ja jakoi omia tuntemuksiaan asiasta. Kertoi iloisiakin juttuja aiheeseen liittyen ja kyseli myötätuntoisesti, ei välittänyt kyyneltipan vertaa siitä, että minä niistin nenääni muiden servetteihin. Tuli hyvä olo. Etenkin siitä, ettei kaveri tehnyt numeroa itkemisestäni, vaikka itse sönkötin jotain liittyen ripsiväreihini. Istui vaan siinä tapaksia maistellen, hymyillen ja antoi minun itkien kertoa juttujani. Tuli perusmeininkiolo. Mikä on aina hyvä.
Mikä tekee julkisesti itkemisestä noloa? Usein jopa ystävien kesken kyynelten valuessa, ihmiset yrittävät ryhdistäytyä ja pahoittelevat miten mä nyt näin, oon pahoillani, että mä nyt tälläin. Itse kuulun myös samaan sakkiin, vaikka viimeisen vuoden aikana olen vollottanut kaupan kassalla, bussissa, töissä, festareilla, ihan joka paikassa. Elämäni suistui kesällä raiteiltaan menettäessäni äkillisesti läheisen ja surullinen vuosi on tehnyt tehtävänsä. Kyynelkontrollini on mitätön. Itse alan jo tottua siihen, että pillahdan itkuun kuulumisiani kertoessa, mutta usein ihmiset hieman hätääntyvät ja pahoittelevat, että edes kysyivät. Ja edelleen taidan itsekin hieman ihmetellen hätääntyä jonkun purskahtaessa itkuun seurassani tai kassajonossa.
Mietin myös, onko itkun ihmettely ja säikähtäminen Suomessa voimakkaampaa kuin muissa maissa. Ehkä Suomessa tunteiden julkinen näyttäminen on vähän outoa, vaikkei kukaan varmaan pahalla itkupillejä katsokaan. En ehkä myöskään lähtisi jenkkityyliin innolla mukaan itkemään naapurien remontista tai onnistuneesta make overista, mutta joku pillityksen salliva ja hätkähtämätön keskitie olisi toivottava. Itkeminen tekee usein hyvää.
Yllätysvieras toi tuliaisiksi samanlaisen suklaarasian, jonka olen saanut häneltä kaksikymmentä vuotta sitten. Huh, kuinka vanha oikeastaan olenkaan..?
Mama always said life was like a box of chocolates. You never know what you’re gonna get.
