Niskapoimusta

Tasan kaksi vuotta sitten naistenpäivänä olimme ensimmäisessä ultrassa. Juuri huokaistuamme onnesta nähdessämme tyypin liikuskelevan, ultraaja oli epäilyttävän pitkään hiljaa. Niskapoimumittauksessa narahti lukema ja meille ojennettiin lähete lapsivesipunktioon sekä tieto kohonneesta down-riskistä. Käytävässä parahdin itkuun ja Koulukadulla menin mykäksi. En ollut edes lukenut neuvolan ’turhia’ lippulappusia, joten olin auttamattoman pihalla tilanteesta. Onneksi Hippi oli tehnyt läksynsä ja oli kärryillä, mitä homma käytännössä tarkoitti. Rauhoitti käsivarsillaan. 

Kotimatkalla mykkyys väistyi ja minulla oli paljon sekavaa asiaa. Mitä tää ny tarkoittaa? Kromosomivikaa, down-lasta, sydänvikaa, keskenmenoa, mitä? Onko sillä vauvalla _nyt_ kaikki hyvin? Soitimme anopille, joka ei ollut edes koko raskaudesta vielä kuullutkaan. Idioottina menin netin syövereihin lukemaan niskapoimuista, lapsivesipunktiopiikeistä sekä sydänvikaisista lapsista. Laitoin koneen kiinni, jonka jälkeen olen pysynyt tähän päivään asti pois vauva-raskaus-imetys-keskustelupalstoilta. Huh. Soitin neuvolaan ja itkuhuusin puhelimeen tunnin kestävän mitä helvettiä mää ny teen -monologin.

Menin viileänä takaisin töihin, jonne kukkalähetti toi punaisia ruusuja. Hyvää naistenpäivää rakas!

Valvoin yöllä tuijottaen ultrakuvassa köllöttelevää vauvaa, jolla oli nenäluu. Paperilla nenäluu oli hyvä merkki. Turvotus huono merkki. Vauvan koko hyvä merkki. Minun ikäni huono merkki. Hei, huhuu. Miten sulla menee siellä? Kuuletko, ootko kunnossa? Ootko down? Huhuu, oleksä siellä? Ois kohteliasta vastata.  

Yritimme selvittää kaiken tarpeellisen. Soittelin lääkäreille. Fakta oli, ettemme saisi tietää lapsen mahdollista sydänvikaa tai kromosomierikoisuuksia ilman lapsivesipunktiota. Toinen fakta oli, ettemme saisi millään testillä tietää, olisiko lapsi varmasti terve. Lähete lapsivesipunktioon hermostutti ja valvotti ja neuvolassa verenpaineeni pomppasi riskilukemille. Stressi sai voimaan pahoin. Ajatuskin testistä ja tulosten odottamisesta sai pääni sekoamaan.

Tehtyämme päätöksen, ettemme mene lapsivesipunktioon, oloni helpottui heti. Heitin lähetteen roskiin. En väitä, ettenkö olisi riskilukua päivittäin miettinyt, mutta niinhän monet odottavat äidit päivittäin ajattelevat vauvan vointia ja mahdollisia pelkoja asiaan liittyen muutenkin. Ultrakäynnit stressasivat ja jännittivät, vaikka niissä saimmekin tietoa ja lapsen sydäntä tutkittiin tarkemmin. 

Muuten yritin pitää pääni kylmänä ja odottaa. Hipin isä sanoi se vauvan odottaminen on todellakin odottamista. Iloitsin vauvan ensimmäisistä mahan läpi morsetuksista ja kasvamisesta. Veikkasin, että saisimme pojan.

Tänään heräsin pikkukäsien rapistaessa kukkapuskaa. ÄiiTI äiiiTI!

Hyvää naistenpäivää kaikille!