Lähestyn jälleen tilaa, jossa valehtelen vauvani iän muutamalla viikolla nuoremmaksi estääkseni herkkien nuuhkimisviikkojen katoamisen pikkupikkusormien läpi. Kesähelteet mukanaan tuonut pikkuveli on pian jo kuukauden (aargh!), puista tippuvat lehdet ja nimijuhliin pitäisi postittaa kutsut. Haluaisin pakkomielteisesti pitää kiinni hauraasta nimettömästä olotilasta, jolloin seisahtunut aika jollottelee vauvan syömisten ja Pojan puistoilujen mukaan.
Arki ei rullaa. Elämä on pelkkää kahvia ja rotinapullaa. Ihanaa!
Vauvelin haistelua, ystäviä kahvittelemassa, Pojan leikkejä ja leipomista, uudessa puutarhassa puuhastelua, grillailua, naapureiden kanssa hengailua, kesälomamatkailua mummolaan, puistoja ja muutamia jaksoja Boardwalk Empiren viimeistä kautta.
Kalenterissa yksi merkintä: neuvola, jonka muistaminen: mahdotonta!
Oma rytmini on vauvan rytmittömyys, joka ei vielä ole onnistunut kunnolla väsyttämään. Kuukauden jatkuneen univajeen huomaa tosin ilmapallopäisyydestäni. Muiden keskustellessa lentokoneen ykkösluokasta, tipun ajatuksiini miettimällä, miten ala-asteen ekaluokka liittyy Hipin siskon Suomeen paluuseen.
Sovittuani pihassa naapurin muijan kanssa illan grillailuista, en keittiössä muistanut _yhtäkään_ asiaa, mitä lupasin puoleltamme illallispöytään valmistaa. Lopulta huusin toiveikkaana ovesta jos mää tuon sitte meiltä astiat, ettei sun tarvi tehä taas kaikkee? Saavuin paperipäänä valmiiseen pöytään, johon naapurin muija oli leiponut näkkileivänkin itse ( Bitch please!), kattamaan eriparisia astioitamme. Meillä ei näköjään ookkaa kuutta samanlaista viinilasia, ku me ollaan rikottu niitä niin paljo. Mun mielestä meillä oli. Mutta ei meillä oo. Kai. Tai emmää muista. Mitää.
Puhelimeni on puolet päivästä äänettömänä hukassa sohvatyynyjen välissä ja yrittäessäni soittaa takaisin ystävilleni, puheluni päätyvät vastaajaan. Myöhemmin tajuan olevan torstai ja hämärästi muistelen ihmisten todennäköisesti olevan keskellä päivää duunissa. Nii, joo töissä! Mitä helvettiä!? Poikettuani lounaalla työkavereiden kanssa, kollegani kyseli No ootko sää jo miettiny, koska taas jatkat töitä? Tuijotin kysyjää tyhjällä katseella sirrisesti hymyillen ja heilutin kantokoppaa kädessäni. Wie? Was ist das toita? Verstehe nicht.
Helteinen elokuu, porukalla vietetyt lämpöiset illat puutarhassa ja isyysloma toivat kesättömälle kesälle jatkoajan, jonka jälkeen puista etujoukoissa tippuneet keltaiset lehdet tuntuvat petturipaskiaisilta. Nukkainen vastasyntyneisyys, haparointi, isoveljen alkuhämmennys ja perheen hellät ensihetket peittyvät pimenevien iltojen hämäriin. Seisahtanut maailma pyörähtää naristen liikkeelle.
Eilen ahkeroimme Pojan kanssa talvilannoitteet uudelle nurtsille. Viikonloppuna vietimme venetsialaisia. Naapurin muijan siiderit ja kotiviinit alkavat olla syysiltoja varten valmiina (parasta maistamaani omppusiideriä!) Poika suunnittelee innoissaan synttärijuhliaan. Minä omia varpajaisia. Huomenna kokoonnumme mammojen kanssa pitkästä aikaa, mukana muutama uusi tulokas. Pitäisi tilata kuusi mottia halkoja. Kantaa ne kellariin. Maksaa laskut ja soittaa vakuutusyhtiöön. Putsata Pojan kanssa olohuoneessamme asuvan jättimäisen krokotiilin hampaat. Siivota vierashuone. Ehkä tsekata syksyllä alkavat jumpat.
Pojan kaivattu kummisetä palaa tällä viikolla maailmalta käveltyään vuorilla monta tuhatta kilometriä. Huomenna on syyskuu.
(….HA! Eli huomenna meikän vuosi ilman vaatteita -ostolakko päättyy! Juhuu! Lähdenkin tästä shoppailemaan, unohtakaa äskeinen vauvalässytys! Moro!)
Ihanaa syksyä!
