Viime viikonloppuna taloon lappasi taas sakkia. Pienin vieraista oli vasta kolmekuinen pikkupoika, joka matkasi isänsä kanssa Nekalaan Helsingistä asti. Vauveli hurmasi meidät kaikki ja myös poika kanteli pikkuiselle lelujaan ja silitti pientä päätä aii aii, aii aii! Ihmettelin, miten pienessä ihmisessä hoivavietti tuntuu olevan sisäänrakennettu ja miten hän hoiti vauvaa hellin ottein. Vaikka muuten tyypillä onkin suhteellisen ronskit otteet, joilla tekee tahtomattaankin mustelmia kaulaani. (->Näyttää fritsuilta jee!)
Pitelin vauvelia ja yritin samalla leikittää poikaa. Miten kahden pikkulapsen äidit ja isät selviytyvät elämästä? Vaikka harvoin olen uuvuksissa pojan hoitamisesta ja ensimmäinen vuosi on meillä mennyt ihan hyvin, en silti voi kuin ihmetellä, miten touhua kuljettaisi kahden kanssa. Etenkin kun haluaisin, ettei elämä olisi vain selviytymistä arjesta. Haluan laulaa ne laulut, osoitella ne linnut, leikkiä ne saisaikukkuut, nukkua ne päikkärit, lukea ne lehdet ja antaa jakamatonta huomiota. Haluan joskus myös toisen lapsen. Dääm! Mottitilanne. Synnyttämäänkään en haluaisi enää. Mottitilanne tiivistyy.
Kaikki halusivat leikittää pikkupoikaa ja saada pikku pikku varpaat heilumaan.
Ainakin joku saatiin heilumaan. Suomenruotsalainen hej!-tervehdys herralta, joka unohti meille hanskansa.
Raksahippi kokkaili viikonloppuvieraille uunilohta ja hunaja-aura-kasviksia. Herkullista, paitsi pojan mielestä, joka heitteli punajuuret matolle. (Yes!)
Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.