Mummulareissu vaihtui apteekkikäyntiin. Odotettu kreisibailausreissu Turkuun peruttiin ja tilalle buukattiin lääkäriaika. Kuumeisen lapsen kanssa valvotun yön jälkeen kärsivällisyyttäni koeteltiin, kun Typerys Hippi ei lääkäriä varatessaan muistanut Pojan sotua, syntymävuotta, osoitetta tai omaa puhelinnumeroaan. Miulle tuli sellanen totaaline black out, miulle tulee joskus sellasia! – No shit Sherlock!
Pojan nimeä kehoitin muistelemaan: melkein sama kuin oma nimesi. Muistisääntö = Mikä minun nimeni on? Kärttyisenä puhisten mikä meidän osote on mikä meidän osote on lähdin helottava pienokainen kainalossa lääkäriin. Pieni kuumeinen massukka yritti väsyneenä torjua lähestyvää lääkäriä estelemällä määrätietoisesti pienillä käsillään. Eii! Eii! Voi pieni rakas. Onneksi kyseessä ei ollut mitään vakavampaa. Haimme lääkkeet ja pieni potilas sai vihdoin unen päästä kiinni.
Kyllä viikonlopun rippeistä voi saada vielä jotain kasaan.
Kunhan aikaa ei tuhlata siivoamiseen. Muistivaurio teki lohihamppareita ja uuden biisin. Joimme pannullisen kahvia. Unohdin taas tippalukon kiinni ja kahvit valuivat pöydälle.
Halailimme potilasta. Kantelimme ja rallattelimme. Pitkien päikkäreiden jälkeen nuhanenä jaksoi vähän järjestellä olohuoneen hyllyä, mutta ruoka ei meinannut kuumeiselle maistua. Itsekin koitin torkkua sohvalla pienet tupluurit. Kyllä tämä tästä.
Rippeistä Hippi saa aikaan vaikka mitä. Lätyt eivät korvanneet Turkua, mutta sohvalla tyytyväisenä mehua lipittävä hymynaama ja pitkästä aikaa kuuluva kikatus korvaavat kaiken.
Mikä miun nimi on? Mikä miun nimi on?
Hyvää viikonloppua kaikille! Turun suunnalla tanssikaa minunkin puolestani! Parantukaa pian kaikki te kipeiset vilttienne alla! Paistelkaa lättyjä te, joiden suunnitelmat menivät mönkään! <3
Sympatiat Hipille.( Ja sulle, kun joudut kestämään tyhjiöaivoa) Mä unohdin tänään mun serkun nimen… totaaline black out. Syytän huonosti nukuttuja öitä. Niitä voi syyttää ihan kaikesta!
Kaikella rakkaudella mää vaan, kaikella rakkaudella mää vaan … <3
Ah, mie olen tykästyny tähän sinun blogiin.
Jee, onpa kiva kuulla 🙂 🙂
Mä todellakin ymmärrän Hippiä. Itsehän annoin Ainoa odottaessani ensimmäisessä neuvolassa puhelinnumeroksi eksäni numeron. Onneksi tarkistin paperit loppuraskauden aikaan, ennen kuin ne lähetettiin Oyssiin. Tuli vähän sellainen ”hetkinen, tässä ei nyt ihan kaikki natsaa” -hetki. Onneksi neuvolan terveydenhoitaja ei kertaakaan yrittänyt tavoittaa minua. Oyssista minulle sitten soitettiinkin: ”Ala tulla jo synnyttämään, sun pitäisi jo olla täällä!” – eksä olisi saattanut olla moisesta puhelusta hieman ulapalla..
Paranemisia pikkuiselle! Optimismia: onneksi ei tullut kesähelteillä, eikä järkyttävillä paukkupakkasilla. Onneksi on lättyjä ja mies, joka soittaa kitaraa. Ja mun mielestä mikä tärkeintä: onneksi teillä on niin valloittavan lämpöinen koti, että kelpaa sairastella sisällä.
Lohdutukseksi Hipille: varaan aikoja työkseni ja harvassa ovat ne isät/miehet, jotka muistavat sotun heti…yllättävän moni ei muista lapsensa syntymäpäivääkään. Lisäksi mulla on ”ammattitauti”, enpä muista minäkään. Lasten sotut pitää olla esillä jos on pienikin aavistus, että niitä kysellään. Ja nyt mä haluun lettuja.
Ja edelleen muistivaurioisena mietin: ”oonkohan mä jo kertonut tämän jutun sulle joskus aikaisemmin?!” Jos olen, niin sitten varmaan uskot vielä paremmin, että oi kyllä, mä niin ymmärrän Hippiä.
😀 Ah hah haa! Eksä ois saattanut olla ihmeissään, että kaikkea ei taidettu ihan kertoa…
Ja ei mulla varaa, itsellänikin aikamoisia black outteja, ettei pitäisi ees kuittailla. Juuri viikko sitten Tallinnan matkan jälkeen meinasi kännykkä mennä lukkoon, kun ei meinannut PIN-koodi tulla mieleen..
Ja kiitos toivotteluista..Onneksi kyseessä taitaa olla ihan vaan flunssa, joten kai aika vähällä päästään. Nyt se on mulla, örgh! ja Niisk niisk!
Välitän terveiset!
Ja myönnetään: en itsekään muista sitä sotua. Mutta sentään syntymävuosi on vielä mielessä sekä meidän osoite! Mutta Hipin puhelinnumeroa en mäkään muista…
😀
Se on sitte ihana ääni se kikatus, kun se pitkästä aikaa taas kuuluu. Meillä nähtiin tänä aamuna melkein viikon sairastamisen jälkeen hymy. Hymy!
Voih! Paranemisia sinne toipilaalle! Tosi inhottavia nämä pitkät flunssat 🙁
<3
Apua! Pikaista toipumista! Ja saako anteeksi, jos silti naurattaa vaikka lukee näitä sairaskertomuksianne?!
Kiitos! Pikkuhiljaa täällä koitetaan toipua.
Ja tällä kertaa saat anteeksi:) ei tässä voi kun höperryksissään naureskella, kun on kohta ollut viikon suunnilleen neljän seinän sisällä.. 😉
Mie oon niin onnellinen että löysin tän blogin.
Ja meillä asuva savolainen (tukaton) hippi sai kerralla diagnoosin. Hälläkii on aika usein sellanen totaaline black out. ”Missä miun housut on?”
Hei Laurakaisa! Mahtavaa! 😀
Ja mitä tulee itäsuomalaiseen pihaan (kävin tontillasi), niin voi helvetti! Luin itseasiassa jostain lehdestä, oisko ollu ihan Hesari, että Suomessa mitä idemmäksi mennään ” sitä rennommin ihmiset ottavat pihojen kanssa. Etelässä on hoidettu hyvin, haravoitu ja istutettu, idässä useimmin törmää pihoihin, jotka on ..hmm.. täynnä kaikkea ”tarpeellista”. Me riideltiin tästä asiasta jo kun meillä ei ollut edes pihaa, kun toisella oli tapana tunkea lasitettu parveke (joka myös kaikille naapureille näkyi) täyteen roinaa: työmaavaatteet, kypärät, nappikset, työkalulaatikot, pressuja..KAIKKEA saakelin roinaa ihan täyteen.. ”anna mie toteutan miun juuriani, anna miun toteuttaa miun itä-suomalaista ihteeni”…
Huuh…