Maanantaina loppui lässytys sekä unikeon tahtinen elämäni herätellessäni yksin poikia päikkyyn. Hippi oli hävinnyt duuneihin jo ennen heräämistämme -ensimmäistä kertaa puolentoista vuoden hoitovapaan jälkeen. Pikkuveli jäi ensimmäistä kertaa yksin päikkyyn koko päiväksi ja minä purskahdin itkuun oven raossa. Äiti tulee sitten heti päiväunien jälkeen hakemaan! Äiti tulee sitten heti. Hei Hei..
Vaikka olin buukannut itselleni täyden työpäivän, aika mateli ja vartin yli kaksitoista luovuin tomeruuden rippeistä soittaen nyyhkytellen perään kysyäkseni pienen kuulumisia. Kahden jälkeen pälysin päiväkodilla jo hakemassa poikia.
Viikko on ollut sateinen, kiireinen, itkuinen, väsynyt. Punapää kysyy isän perään joka välissä, eikä lähes kaikki elämänsa päivät isän kanssa viettänyt hömelö meinaa ollenkaan muistaa Hipin olevan töissä. Niin, mutta missä isi on? Millo isi tulee? Niin.
…
Niin. Mutta _missä_ isi on?
Uusi arki avasi heti kiitollisen näkökulman kuluneisiin hoitovapaa-aikoihin: miten kivaa, että pystyimme taas puljaamaan kaksi vuotta siten, että toinen on ollut kotona hoitamassa lapsia. Miten hidasta ja ainutlaatuista se arvokas aika onkaan ollut.
Ja miten ikävä leppoista hoitovapaa-arkea tulikaan, kun syksyn särkemän sydämeni rippeet rutisevat kiireisen arjen jalkoihin. Hippiä ei näy. Ruoaksi lämmitetään jotain eilistä. Aamuisin pakataan, puetaan ja väsyttää. Tuntuu, ettei töille riitä aikaa samalla kun tuntuu, että teen koko ajan liikaa töitä. Tiistainen Helsingin duunipäiväni aiheutti heti paineita aikatauluihin ja jouduimme pyytämään naapureita hakemaan lapset päiväkodista. Parisuhde sekä Breaking badin neljäs kausi ovat katkolla, sillä iltaisin nukuttamisvuorossa oleva kuukahtaa yläkertaan jo ennen lapsia.
Mutta muuten menee ihan hyvin ja kaikki ok.
Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.