Joka vuosi ripustettuamme punaisen joulutähden ikkunaamme, tuo punainen loiste välittömästi mieleeni ensimmäisen talvemme vaaleanpunaisessa talossa. Asuimme koko syksyn vain alakerrassa, joka oli vielä joulun aikaan aika kaaoksessa -niin kuin oli Hipin purkama yläkertakin.
Ruokailuhuoneeseen oli pedattu väliaikainen makkari, keittiö oli välillä pois käytöstä Hipin levyttäessä seinää tai purkaessa huoneen välistä kaariholviovea ja keltainen olkkari oli täynnä välimallin ratkaisuja. Ruokapöytä oli kannettu keskelle olohuoneen kulkuväylää, karmeissa roikkui vanhoja pussilakanoita ovien virkaa toimittamassa ja joka puolella oli kirjoilla täytettyjä muuttolaatikoita. Taulut kenottivat siellä täällä edellisen asukkaan jättämissä nauloissa.
Kaikki oli väliaikaista, välimallia, alussa. Vähän pelkäsin, mitä talon seinistä mahtaisi löytyä ja kuinka rankasti rapistuneista vanhoista ikkunoista vetäisi, mutta silti ensimmäisen syksy talossa palaa mieleeni huolettomana, toiveikkaana ja onnellisena. Vaikka ympärillä oli yhtäkkiä joukko ihmisiä, jotka eivät koskaan muuttaisi vanhaan puutaloon. Eivätkä ainakaan paritaloon. Eivätkä parhaan ystävänsä naapuriin. Eivätkä taloon, jossa ei ole pattereita. Eivätkä ainakaan Nekalaan. Eivätkä millään pahalla, mutta sanovatpahan vaan, vaikkei kysytty.
Mutta ehkä koska kaikki oli vasta alussa, tuntui että kaiken kerkeää sitte aikanaan, sen kellarin ja yläkerrankin. Kai me tutustutaan niihin naapureihin. Muuttaessamme Nekalaan poika oli alle vuoden ja totuttelimme vasta perhe-elämään nuorina vanhempina, joita ei remontti, seinänaapuri tai pari valvottua yötä ihan heti alkanut vaivata.
Arki oli muutenkin vähän holdissa, koska olin äitiyslomalla ja leijuin ihme huuruissa takan ääressä fiilistelemässä muutaman halon tulta, koska en vielä tiennyt, miten isolla kaakelitakalla saadaan koko huone lämpimäksi. Latkin naapurin muijan kotiviiniä ja poltin kynttilöitä, viikonloppuisin saimme usein vieraita.
Muistan, kuinka 1-vuotiaan pellavapäisen Pojan kanssa ripustimme punaisen joulutähden ensimmäisenä jouluna ikkunaamme. Keltaiseen kreisiolohuoneeseen punertui hämyisä ja rauhallinen tunnelma, joka lämmitti sieluani ja tuntui niin onnellisen kodikkaalta. Täällä sitä nyt ollaan ja asustellaan!
Jossain vaiheessa, ehkä seuraavana syksynä, koitti jo arki ja kuplasta alkoi vähän nähdä läpi. Tuli hampaita, öitä, töitä, päiväkotiin kuskaamista ja hakemista. Oksennustauteja ja hiekkaisia kurahaalareita, pitkittyneitä remontteja, hammaslääkäreitä, univelkoja, keskeytyneet opinnot, kompromissikyvyttömyyttä, raskauspahoinvointia, kiireitä ja kireitä keskusteluja, kumpi jää töistä pois hoitamaan sairastavaa lasta. Punaisen vessan koliseva liukuovi alkoi vähän vituttaa, kuten myös halkojen kantaminen pakkasella.
Mutta juurikin pikkulapsiarjen puskettua hampaita esiin ja ruuhkavuosien vedettyä aikatauluja tukkoon, aloin nopeasti huomata saapuneemme vähän vahingossa juuri oikeaan paikkaan. Jossa on hyvä hengittää ja kotoisa olo, ehkä juuri siksi, koska kaikki on vähän rempallaan ja voi ollakin. Ja pitää nukkua saman peiton alla, ettei jäädy.
Ja jossa on ympärillä ihmisiä, joiden kanssa voi päivittäin jakaa arkea. Hengailla puistossa, lainata munia ja autoa, leikkiä, istuskella portailla viinillä, rakentaa terassia, haravoida, pohtia hajonnutta imuria, syödä yhdessä iltapalaa ja vaikka jouluillallista. On helpompi itkeä tai nauraa väsymykselle tai omille typerille epäonnistumisille, kun tietää vierellä olevan ihmisiä, jotka kuulevat, jos joku romahtaa. Muutenhan ei edes voi varmasti tietää, kuuluuko kaatumisesta ääni.
Tänäkin jouluna viritettyämme teipeillä korjatun joulutähden olkkarimme ikkunaan, sydämessäni väreili tuttu onnellinen olo. Vähän kuin olisin tullut kotiin, mutten vielä tiedä, mitä kivaa seuraavaksi tapahtuu tai kuka seinän takana asuu.
Tänään vietimme punaisen tähden alla leppoista vapaapäivää ja saimme lounasseuraksi kaksi Nekalan muijaa, jotka olivat jo ekana syksynä halkotalkoissa, saunassa ja puutarhassamme poimimassa omenoita siideriin. Nyt he saapuivat kukalliseen keittiöömme pienet vauvat mukanaan ja vedimme tämän kauden ekat joulutortut.
Ihanaa viikonloppua ja joulun odotusta kaikille!
Lue myös:
Vaikein asumismuoto – Paritalo
Millaista on asua kylmässä kodissa?
On helpompi itkeä tai nauraa väsymykselle tai omille typerille epäonnistumisille, kun tietää vierellä olevan ihmisiä, jotka kuulevat, jos joku romahtaa.
TÄMÄ ON TÄRKEÄ!
Ja kiitos taas yhdestä vuodesta blogisi parissa!
Mari
Kiitos ihanasta kommentista ja kiitos lukemisesta! <3
Tiiäkkö nää mitä? Tykkään sinusta ja perheestäsi melko paljon. Terveisiä sinne Nekalaan – taisin laittaakin jo. Mietipä, jos on ”heleä” iho vielä 9-kymppisenäkin? Sulle ei vaan sovi ’kaupalliset yhteistyöt’. Lähinnä naurattaa.
Kiitos terkuista ja palautteesta!
Ihanaa joulua teidän perheelle! 🙂
Kiitos, samoin sinne! <3
Itse taas oon edellisen kommentaattorin kanssa täysin eri mieltä yhteistöiden sopivuudesta. Tässä blogissa ne on toteutettu aina huolella ja yhteistyökumppanit on valittu hyvin. Ja ainakin ite Asikaisen luonnonkosmettiikkasuosituksia testanneena, pakko sanoa, että apuakin ollut! (Finnigeeli on parasparas!!) Kiitos niistä! Eli jatka samaan malliin ja hyvää joulun odotusta.
Hei mukava kuulla 🙂 Ja hyvää joulun odotusta sinne myös! <3
Ihana, sydänlämpöinen kirjoitus! Hyvää joulunodotusta!
Kiitos <3 Ihanaa joulunodotusta myös sinne!
Tunnelmallisia hetkiä tähtilampun alle ja lupsakkaa joulunodotusta!
Kiitos ja samoin myös ihanaa joulunaikaa sinne vihreälle saarelle! <3