Poika odotti koko aamun (ja oikeastaan puolet yöstäkin)Hipin heräämistä. Annoimme sankarin nukkua puolille päiville. Katoimme brunssin ja laitoimme kahvin tippumaan. Kiipesimme pikkuruisen paketin kanssa yläkertaan kutsumaan isää punssille! Liikuttavassa paketissa oli vielä vähän liikuttavampi kirjanmerkki.
Ylpeä lahjanantaja infosi, ettei käsiväriä tai merkkiä saa syödä, mikäli Hippi olisi herätessään aivan liian nälkäinen ja haukkaisi kauniista lahjasta palasen. Ei saa syyä tätä! Ei isi ei syö tätä!
Brunssin jälkeen raivasin kaksi isoa puullista oksia, runkoja ja risuja etupihaltamme. Taistelin karahkoja loskaisesta hangesta. Revin orapihlaja-aitaan takertuneita oksia ja kannoin kiemuraisia käppyröitä suuriin kasoihin. Kumpparit loiskauttelivat märkää lunta. Raahasin runkoja litimärät puutarhahanskat käsissäni. Kiipesin risukasojen päälle. Tallasin ryteiköt pienemmäksi. Kuuntelin hengitystäni ja lintuja. Puuhastelin. Risua risun päälle. Vitsat napsahtelivat poskiin ja takkini kastui likaisesta lumesta.
Joskus suru kaipaa savottaa. Ulkona oli valkoinen luminen valo.
Mietiskelimme, lähtisimmekö illemmalla ulos syömään vai kokkailisimmeko omalla porukalla kotona. Sankari saa päättää! Illasta tulee varmasti mukava.
Hyvää isänpäivää kaikille! <3
Joskus suru kaipaa savottaa.
Se on hyvin sanottu.
<3
<3
Kiitos.
Tänään lumi olikin sitten jo poissa. Hyvä, että eilen rämmin! Tuli tarpeeseen..
<3
Varmaan koskaan mihinkää blogiin aikasemmin mitää kommentoinut, mutta hitto Asikaine sä oot siisti muija. Koen sielunsisaruutta jollain tosi kummalla tavalla, vaikka elämäntilanteeni onkin askeleen pari teikää perässä. Mutta, pointtina se että on kiva kun sunlaiset tyypit kirjottaa, jee!
Hei, tulinpas iloiseksi tästä kommentistasi 🙂 Kiitos paljon sielunsisarelle!! Ihana kuulla!