Sunnuntaina vaaleanpunaisen talon hiljaisuus tuntui surulliselta. Vanha talo pidätti hengitystään viikonloppuun huipentuneen työrupeaman ja festivaalihumun jälkeen. Hippi ja Poika olivat kesälomareissulla ja heräsin ensimmäistä kertaa koko viikolla ilman kiirettä mihinkään.
Duuniviikonloppu South Park -festivaaleilla oli täynnä uusia tuttavuuksia, juoksemista, kirjoittamista, säätietojen pakkomielteistä kyttäämistä, säätöä, keikkoja, naurua, soittelemista, radiopuhelimien piippailuja, exeleitä, musiikkia, kuralammikoita, toimittajia, juhlijoita, bändejä, telttoja, aitoja, kahvitermareita, tyhjiä pahvikuppeja. Mekkalaa ja hälinää.
Sunnuntaina melu ja kiire olivat poissa kuin taikaiskusta. Ulkona oli hiljainen helle. Postilaatikko pursuili. Kuukausiliite ja puhelinlasku olivat rutussa. Hipin avaimet makasivat keskellä olohuoneen lattiaa kynnyksen edessä, johon ne olivat pari päivää sitten tippuneet. Takki oli tyhjempi kuin jääkaappimme, mutta kaupat olivat helluntain takia kiinni. Soittelin mökiltä vastaavalle Hipille ja piipitin ikävissäni. Menin yksinäisenä puistoon muiden muijien joukkoon hiekkalaatikolle istumaan ja katsomaan lasten juoksemista ja keinumista. Säpsähdin kolmekymmentä kertaa Missä Poika? Missä Poika! En näe Poikaa!
Menin sisälle ja istuin sohvalle. Kello oli puoliyhdeksän, enkä muistanut tehneeni mitään koko päivänä lukuun ottamatta puistozombeiluani. Olin välitilassa ja sekaisin kuin keittiömme, jossa ei leijaillut Hipin kokkailut tai Pojan heittämät mehukeitot. Kahvikuppien lisäksi ei tiskikasoja täyttämässä pöytää. Hassumassun tööttöauto ja kahvinkeitin ypöilivät nurkassa ilman leikeistä saatua virtaa. Surkeuden maksimoinniksi kreisi Alppiruusu tiputti kukkasensa viikonlopun aikana. (Kiitos vaan lohdutuksesta. Sanoinhan, että se puska on taktinen kusipää!)
Note to self: Matkustuskielto rankoille ja yksinäisille sunnuntaille!
Koskee: kaikkia perheenjäseniä!
Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.