Ystäväni karkaa tänään lähes kaikilta läheisiltään salaa naimisiin. Menen häihin todistajaksi. Sanovat toisilleen tahdon maistraatissa keskellä päivää, jonka jälkeen juhlimme alle kymmenen hengen seurueella. Mietin, mitä laitan päälle ja sanon maljaa kohottaessani.
Kysyin naapurin äijältä häissään kirkon edessä, jännittääkö? Juhlista on monta vuotta, mutta rauhallinen vastaus jäi mieleeni: ei kai tässä enää mitään jännittämistä ole. Silloin jännitti, kun käveltiin synnytyssaliin ja tultiin sieltä kolmisin ulos. (ei tainnut tyyppi ihan hirveästi jännittää sitäkään, sen verran tiuhaan on sielläkin rampannut) Mielestäni naimisiinmeno on kuitenkin kuumottavaa touhua. Mikä saa parit yleensä menemään naimisiin? Miksi itsekin ehkä haluaisin naimisiin? Olen ollut häissä, joita kiiruhdettiin mahdollisen adoptiohakemuksen toivossa sekä häissä, joita nopeutettiin oleskeluluvan takia. Molemmat olivat rakkauden täyteisiä juhlia, vaikka tiedossa olevia painavia syitä toistensa saamiselle oli rakkauden lisäksi muitakin.
Mikä reissu ihmiset lopulta sitoo toisiinsa? Kävely alttarille, synnärille, lainaneuvotteluun, asuntonäyttöön, lauantaisaunaan, taksijonoon, kummilapsen synttärikutsuille vai joka ilta rappuset yläkertaan yhdessä nukkumaan?
Toisiinsasitovaa rakkaustarinoissa on myös oma pikkukulttuurinsa, joka parien välille syntyy. Tapa pitää kädestä kiinni. Yhteinen lempilevy, samat kiinalaiset annokset samasta paikasta maanantai-iltaisin, tapa puhua ja laulaa samaa termoskannulaulua hyväntuulisella aamupalalla. Lomasuunnitelmat. Meidän mökit. Raivostuttavat samat riidat, toisen toistuva tyyli häipyä ovesta kesken pahimman skitsokohtauksen. Sää aina! Sää et koskaan! Rakkauden avaruusraketit ja pöppelisköppelit, toisen tapa jättää kengät oven taakse _joka kerta_ja toisen tapa kompuroida niihin. Yhteiset matkamuistot, munien määrä makaroonilaatikossa, tiskirätin paikka, levyhyllyn (epä)järjestys. Katsotaanko tänään taas Superhulttio! – Jos sä katot ja mä nukun siinä vieressä omalla sohvapaikallani. Yhteinen pinttynyt sunnuntaitapa, kahvikupin paikka, yhteinen synkka, lempiolut. Meidän ravintola. Sama soundtrack.
Yhteinen pikkukulttuuri on kaikilla omanlaisensa ja se on olemassa, vaikkei sitä paperiin olisi kirjattukaan.
Tänään (konkreettisestikin) kohotan maljan heille, jotka uskaltavat pienoiskulttuurinsa virallistaa. <3 Tänään salainen tyyppi saa sen toisen salaisen tyypin!
(On tasokas kulttuuri olemassa myös susipareilla, jotka vaaleanpunaisessa talossa takaportti auki elelevät ..keep telling that to myself for ever! )
Tänään riemuitsin ovella vastaan leijailevista tuoksuista, kun pyöräilin töistä nälkäisenä kotiin. Uunikalaa ja kasvisgratiinia sekä hauskaa seuraa odottamassa. Toista oli minun hoitovapaavuorollani. Töistä palaavaa Hippiä vastaan ovelle leijaili homssahtanut muija toinen sukka jalassaan ja selitti jotain epämääräistä pyykeistä ja kaikista hoidettavista asioista, neuvoloista sun muista mammahommista, missä nyt vauveleiden kanssa käydään..ei aina kerkee..
Meillä kokkaillaan usein. Syömme kotona yleensä herkullisia ruokia porukalla, kyläilemme notkuvissa kahvipöydissä ja ainakin kerran parissa viikossa poiketaan vaihtuvilla kokoonpanoilla ravintolassa. Poika on ennakkoluuloton syömäri. Ensimmäiset kuukaudet tyypillä oli aina nälkä ja kokoajan jano.
Aloitimme kiinteät pöperöt Pojan ollessa noin kuuden kuukauden ikäinen. Pieni syömäri ei osannut vielä ihan kunnolla istua, mutta kiinnostus ruokaa kohtaan ja ryhti sylissä istuttamalla olivat varmaan jo sopivia merkkejä aloittamiseen. Aloitimme suoraan sormiruokailulla ja se tuntui olevan pikkukulinaristille sopiva ja mieluinen tapa syödä. Sormiruokailussa ruokia ei soseuteta vaan ne tarjoillaan paloina ja annetaan vauvan itse syödä sormin omaan tahtiinsa.
Mistäköhän ajatus lapsentahtisesta sormiruokailusta tuli päähämme? (En muista!) Varmaan olemme huuruilleet onnellisuuspöllyssä ja miettineet hedelmiä syöviä pandavauvoja tai ehkä en jaksanut soseuttaa mitään? Tuntuu oudolta, koska en aktiivisesti ottanut selvää vaihtoehtoisista toimintatavoista. Toisaalta taas ajelehdin ihan fiilispohjalta kaikkien vauvaan liittyvien asioiden kanssa onnistuen välillä olemaan täysin kujalla: mammaryhmässä esitin kysymyksiä, kuten millä te niitä syötätte? Ai _lusikalla_!? No mistä te sen lusikan ostitte? Ai kaupasta? No, miltä osastolta? Ai vauvaosastolta!? (Olemme myöhemmin porukalla vähän nauraneet katkenneille piuhoilleni).
Niin -olisimmeko lähteneet sormiruokailulla liikkeelle, koska en tiennyt lusikoista tai soseista. (!!?) Päätös sormiruokailusta oli kuitenkin oikea ja se on tuottanut suurta iloa ja sotkua.
Alkuun ihmettelin, miten nälkäisen ihmisen on niin vaikea nielaista. Nyt se ei tajua, että ruoka pitää nielaista, se ei ole koskaan nielaissut. O-ou. – Ai niin totta, unohdin taas tämän henkilön saapuneen tuonpuoleisesta, missä _mikään_ ei ole itsestäänselvyys tai normaalia, edes nieleminen tai nauraminen. Miten siistiä olla vauva! Ihanaa oli huomata Pojan nauttivan maistaessaan ensimmäisen makunsa: mandariinia. Nam. Pelottavaa oli huomata, kun tyyppi opetteli nielaisemaan ensimmäistä palaansa. Tarjolla oli pehmeäksi keitetty porkkana, jonka kakominen näytti tukehtumiselta. Mietin, ettei tukehtumis-oksennus-huuto-kakominen voi olla kovin normaalia kunnes muistin, että vauveleiden kanssa yleensä kaikki luonnottomat jutut ovat joo, perus. Täysin normaalia, meillä kanssa! Ja nopeasti tyyppi oppi massuttamaan keitetyt porkkanat ja perunat pehmeämmiksi ja nielemään.
Poika ei ollut hienomotoriikaltaan kovin näppärä. Syödessään hän oppi joka päivä näppäriä juttuja -kokeilemalla ja ottamalla muista mallia. Pian opimme myös laittamaan hänelle tarjolle sopivia paloja, jotka tahmatassun oli helppo poimia ja syödä. Esimerkiksi keitetty parsa oli hyvä helppo ruoka poimia lautaselta, pitää pienessä kädessä ja nieleskellä ’höttöinen’ puskaosio.
Sormiruokailussa vauva pääsi itse tekemään ja niin pääsin minäkin: juomaan kahvini ja syömään oman aamupalani ilman kiirettä.
Yksi tarpeellisimmista vauvatarvikkeista oli Tiny Diner, jonka tilasin kaverin suosituksesta. Imukupeilla pöytään kiinnitettävä alusta suojaa pöytää, kuminen pinta pitää posliinilautasen (painavampi kuin muovi) paikoillaan ja kaukalo estää ruokia tippumasta pienen ruokailijan syliin.
Ei se Tiny Dinerkaan mikään Jumala ole.
Poika oppi nopeasti ottamaan _haluamiaan_ ruokia ja syömään hyvällä ruokahalulla. Syömistä, oppimista, nautiskelua ja maistelua oli hauska seurata. Olin aika innoissani ja Poika oppi nopeasti.
Ystäväni mainitessa sanan sormiruokailu, tilasin kummitytölleni salamana joululahjaksi Tiny Diner -alustan, jonka jälkeen lähettelin ystävälleni fanaattisena psykomutsina kuvia ruoantähteistämme.
Psykomutsi pääsi valloilleen!!!
Parhaiten pienelle kulinaristille maistui, kun oli hyvää seuraa ja samaa ruokaa kuin muilla. Helppoa oli, kun ei tarvinut soseutella mitään, eikä kannella kaupasta purkkeja. Teimme yleensä ’omista’ safkoista pienelle oman suolattoman version, mikä kävi helposti, kun ennen maustamista otti ruoasta osan erilleen.
Jos Pojalla oli nälkä, hän söi jo ihan pienenä itse isojakin määriä esimerkiksi puuroa ja marjoja hämmästyttävällä apinataktiikalla. Oli myös hauska huomata tyypin osaavan dippailla tai käyttävän leipäpalaa apunaan pastakastikkeen kanssa. Vapaa tyyli keksi keinoja.
Yleensä Poika söi itse, mutta välillä autoimme, jos esimerkiksi nukkumaan mennessä piti saada maha täyteen ja homma lähti kirjaimellisesti lapasesta. ’Oikeaoppiset sormiruokailunkannattajat’ käsittääkseni eivät sorru syöttämään lapsiaan, mutta näköjään en voi tehdä mitään oikeaoppisesti. Auttelen edelleen lusikalla, jos keskittymisvaikeudet vaivaavat iltapuuron äärellä tai nälkäisen kerholaisen risotot uhkaavat levitä pitkin temppukoulun kahvion lattiaa. Muuten pieni syömäsankari ei suuremmin apua kaipaa. Tyyppi syö itse ja sanoo kiitti, kun on kylläinen.
Suosittelen kaikkia kiinnostuneita kokeilemaan sormiruokailua. (Normaalisti suosittelen, en ollenkaan fanaattisesti.)
Kohta voimme istua pöytään Hipin kanssa ja Poika hoitaa kokkaamisen. Tänään illalla syötimme maestron valmistamaa kala-auto-keittoa Nuuskamuikkuselle, Sudelle ja Ankalle.
Nyt menen lähettämään viestin, jos saisin muutaman valokuvan kummityttömme ruoantähteistä. Eikö se ole kummitädin oikeus? Tai tehtävä, hoitaa kulinaristinen kasvatus? Älkää lähetelkö tänne mitään typeriä tonttulakki-naama-kuvia! Mitä tytöltä tippui lattialle eilen, onko pinsettiote hallussa? Kuvia kiitos.
Mul on aina nälkä Koko ajan jano Mul on aina nälkä ja koko ajan jano
Mul on aina nälkä Mul on koko ajan jano Mul on aina kiire Sillä aikaa on vähän Mun on mentävä taas Vaikka just äsken tulin tähän
Mul on aina nälkä ja koko ajan jano Aina kiire, aikaa on vähän Mentävä taas vaikka just äsken tulin tähän Mul on aina nälkä ja koko ajan jano Aina nälkä ja koko ajan jano
Mul on aina nälkä Mul on koko ajan jano Mun on saatava sut Sun on saatava mut Mun on puettava kaikki Ja vielä enemmän
Mul on aina nälkä ja koko ajan jano Mun on saatava sut, sun on saatava mut Mun on puettava kaikki ja enemmän Mul on aina nälkä ja koko ajan jano Aina nälkä ja koko ajan jano
