Hipin Lontoon viikonloppu huipentui todennäköisesti futismatsin jälkeiseen tuoppiin tunnelmallisessa brittipubissa. Minun kolmas päivä yksin lasten kanssa huipentui naapureiden keittiöön, jossa poikien kanssa vedimme iltapalaksi naapuriperheen grilliranskisten jämät kylmänä samalta lautaselta.
Olen nauttinut poikien kanssa vietetystä viikonlopusta ja hermostunut portaikkoon kertyneestä haalari-pipo-hanska-takki-paskakasasta, josta ei perttierkkikään löydä paria hiekkaiselle hanskalle kuumissaan olevan meritähden kieriessä vieressä.
Aamupuurolla katsellessani iloisen kaksikon sekopäistä vuoropuhelua huomasin kipeästi kaipaavani äitiysloma-aikoja. Läsnäoloa arjen pulpatuksessa ja piinassa. Puurossa, pukemisessa, tiskikoneeseen heitetyssä hammasharjassa. Spontaaneissa ennätyskilpailuissa. Hetkissä, jolloin istun yökkäri päällä vauva rinnallani Pojan ”kaupassa” aamukahvilla ja ostamassa tarjouksessa olevia, erittäin harvinaisia idiootteja.
Huomasin myös olevani kuutamolla tämänhetkisen kaksikon ruljansseista. Vietän toki poikien kanssa aikaa keskenäni Hipin ollessa menoissaan, mutta muutamat tunnit illalla eivät vastaa kokopäiväistä yhdessäoloa. En tiedä, milloin Pikkuveli nukkuu päikkärinsä tai missä kohtaa tyynyä Pojan mielikuvistuskaveri Ii mieluiten makoilee. En sujuvasti haltsaa makaroonilaatikkojen lämmitystä ja kaatuilevia pottia, joiden ennakointi alkoi vasta kolmantena päivänä taas sujua.
Samaisena päivänä ymmärsin täysin Hipin tonninseteli-ilmettä, joka valahtaa pitkätukan naamalle valittaessani väärään naulakkoon ripustetusta takista tai puurosta, jota ei ajoissa ole pyyhitty kukkatapetista. Skitsosti kuulin oman jupinani päässäni huomatessani toissa-aamuiset puurot seinässä, jonka jälkeen vielä skitsommin kasvoilleni vierähti ei-vois-vittu-vähempää-kiinnostaa-sun-saatanan-tapettis-jos-näistä-puuroista-ees-osa-lentää-suuhun-ja-ehitään-bussiin-ilme.
Tarkkaillessani Ikean leikkipaikalla, kuinka taitavasti isoveli osasi huolehtia hoippuvasta veljestään sekä nähtyäni neuvolassa Pojan piirtämän omakuvan, en edes uskaltanut miettiä, mitä hetkiä päivittäin missaankaan. Tänään sydämessäni läikähti Pojan kutsuttua minua pitkästä aikaa kesällä keksimällään lempinimellä Peppu Asikainen. Parhain lempinimi pulpahti esiin yhtä odottamatta kuin kesälläkin matkustaessamme bussissa kolmen koplana.
Pikkuveljeä olen pitänyt randomisti hoipertavana maskottina, mutta lähitarkkailussa huomaan punapään olevan täysin varteenotettava henkilö, joka tänäänkin neuvokkaana haki olkkarista palomieskirjan kerrottuani meidän olevan lähdössä paloasemalle.
Rankkaa huomata olevansa itse perheensä hoipertava random, joka on omassa kodissaan pihalla. Yksivuotiaan elämässä parin kuukauden paitsio on pirun pitkä aika.
Muutamassa päivässä tuli selväksi sekin pointti, että palatessani leppoisten sushilounaiden siivittämistä bilistoimistotöistäni ihan tosi stressaantuneena ja väsyneenä rankasta duunipäivästä kotiin, en ehkä kuitenkaan ole ensimmäisenä vuorossa jaettaessa pieniä hengähdysbreikkejä pitkän päivän jälkeen. Kuten myös sanomattakin on ollut selvää, kuinka ikävä meillä kaikilla jo on arkeamme pyörittävää Hippiä.
Tämän kuun lopulla siirryn nelipäiväiseen työviikkoon.
Peppu Asikainen kaipaa enemmän ineen arkiskeneen.
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!
Ihanaa että sun on mahdollista tehdä nelipäiväistä viikkoa! Varmasti hyvä päätös.
Oma vauva on vasta 4kk mutta jo nyt kauhistuttaa ajatus töihinpaluusta, joka pahimmillaan olisi edessä jo 4kk päästä 🙁 ”onneksi” päivähoito on niin kallista, että käytännössä pankkitilin saldon kannalta on lähestulkoon ihan sama, että käynkö töissä suurimman osan palkasta mennessä päivähoitomaksuihin, vai että jään kotiin itse hoitamaan lapsen ja eletään vain puolison tuloilla. Se lapsen kanssa vietetty aika lienee kuitenkin paljon arvokkaampaa kuin ne pari hassua satasta pankkitilillä.
Voih ihana vauvelssoni teillä vielä siellä 🙂
En ole kenenkään tosiaan kuullut katuvan sitä, ettei menny aikaisemmin takaisin töihin.. 😀
Hyviä tuhinoita ja tsemppiä tuleviin päätöksiin!
Naistenkin on joskus hyvä huomata miltä siitä isästä tuntuu, kun ei saa jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Tasavertaisuus pitäisi aina huomioida, eihän äiti voi olla mikään itseoikeutettu jäämään kotiin ja isän pitäisi olla se kokopäiväinen tienaaja ja kotoa poissaolija.
Ehkä tätä blogia lukevat äidit havahtuvat huomaamaan tasapuolisen vanhemmuuden merkityksen…
Jep.. Viikonloppuna eräs tuttu nauroi (!?) kuultuaan Hipin olevan hoitovapaalla. Ei pahantahtoisesti, mutta ehkä huvittuneena ja yllättyneenä. Vieressä oleva kolmas hlö (nainen, myös hoitovapaalla) ei herättänyt hilpeyttä porukassa. Katsoin molempia kuuluisalla tonninseteli-ilmeellä ja vaivoin nielin suustani tuppaavan Tervetuloa 2000-luvulle-toivotuksen ja nauroin sitten porukan mukana sellasta hirveetä tekonaurua silmissäni sellanen fuck you -ilme.
Kukin perhe varmasti tekee juuri kuin parhaakseen näkee, usein ei edes ole valinnanvaraa tai kumpainenkaan ei voi tai halua jäädä hoitovapaalle. Kaikki tavallaan <3
Sieltä kaupastako osa meidän asiakkaista on peräisin ”tarjouksessa olevia, erittäin harvinaisia idiootteja”. Hienoa, että tämä mysteeri selvisi. Ollaankin ihmetelty työkaverien kanssa mistä niitä pönttöpäitä sikiää.
Sieltähän niitä ja vielä alennusmyynti päällä, niin liikkeellä on useita 😀 😀
Ai ihana mitä vertaistukea!
Mieheni jäi juuri kotiin pitämään rästiin jääneitä vanhempainvapaitaan minun paahtaessani täysillä töiden ja opiskelujen parissa. Välillä hiipii kyllä kauhistus siitä, mitä kaikkea menetän. Meilläkin kun ”randomisti hoiperteleva maskotti” alkaa osoittaa ihmisyyden merkkejä.
Sepä se, hoiperruksesta varteenotettavaksi muuttuu niin pienissä hetkissä päivittäin, että siinä missaa pelottavan paljon :´(
huoh! Vertaistukitsemppaukset sinne <3
Mullei vauvoja tai edes pieniä lapsia ole ollut aikoihin mutta kiitän taas hienoista kirjoituksistasi. Sulla on pistämätön tyyli ja hyvät huomiot.
Aloin vaan miettiä pitääkö meidän pojat MUA kovin varteenotettavana hahmona vai oonko vaan hoiperteleva maskotti???
Ah hah hahha hhaaa! NYT SEN TAJUSIT!!! 😀