Pikkuveljen täytettyä puoli vuotta siirtyi innokas punapää istumaan veljensä vanhaan syöttötuoliin, josta huvittava pieni napotti meitä tasavertaisena ja onnellisena. Tyynyllä tuimme pienen ruokailijan ryhdikkääseen asentoon ja nakkelimme pöydälle keittämiämme peruna- ja porkkanapaloja.
Pikkuveli aloitti kiinteät isoveljellekin aikoinaan hyväksi havaitulla sormiruokailulla, jonka taustalla on ajatus lapsentahtisesta ruokailusta – lapsi saa itse tutustua ruokiin ja päättää, mitä hän syö ja alusta asti opetella itse syömään sormin. Lasta ei syötetä ollenkaan.
Ruokia ei soseuteta, vaan pilkotaan tai siivutetaan isoiksi paloiksi, joista lapsi saa otteen ja saa itse natustettua ruokansa omaan tahtiin. Tai hieroa naamaansa ja tukkaansa sekä heitellä lattialle, miten lapsi omassa tahtisuudessaan päättääkään ruokailla! Kaikki hyvin, kunhan kukaan heitä mustikoita kukkatapettiin.
Ehkä aika oli puunannut muistot, sillä muistelin veljensä hokanneen syömisen Pikkuveljä nopeammin, ketterämmin ja määrätietoisemmin. (*kuulen neuvolan tädin hempeän äänen päässäni kaikki lapset ovat keskenään erilaisia, kaikki kehittyvät omaan tahtiin, ei voi verrata.. ja tottahan se on, mutta välillä lipsun vertailuun. Tarkoitus oppia siitä äkkiä pois! *).
Päästyään pöytään istumaan Pikkuveli tuijotti meitä omalta paikaltaan innoissaan Tässä ollaan! tarttuen eteensä aseteltuihin ruokiin lähinnä viskellen niitä olkansa yli ja korvansa taakse. Punapään tahtisuus muistutti huonoa kesäteatterinäyttelijää, joka esittää syövänsä tekoruokia laittamatta palaakaan suuhun. Kännissä. ’Syötyään’ Pikkuveli tuijotti meitä tyytyväisenä Noin! Kiitos! peruna hiuksissaan, muruakaan massussaan ja heilutti jalkojaan, ikään kuin hänellä ei olisi mitään käryä ruoan laittamisesta suuhun. Hymyili onnellisena, ihana.
Pikkuveljen oppiminen oli hidasta, muttei pieni vaikuttanut nälästäkään kärsivän tai edes hermostuvan tipahtelevista melonisiivuista. Luotin rintamaidossa olevan vielä kaiken tarvittavan. Pikkuveli otettiin mukaan kaikkiin ruokahetkiin ja hänelle katettiin ruokia, joita toinen innoissaan puljasi päähänsä ja lattialle, muttei vahingossakaan suuhunsa. Hipin vihjaillessa jotain soselapsesta ja huomattuani neuvolan tädin melko hippiä! -silmienpyöräytyksen katsoin koneelta Pojan vanhoja voimavideoitani, joissa tyyppi muina mankeina käsin vetelee puurolautasen mustikoineen taitavasti tyhjäksi noin yhdeksänkuisena, tiputtamatta lusikallistakaan lattialle tai paidalleen.
Kyllä tämä tästä! Sormiruokailun monet hyvät puolet mielessäni luotin pienen vielä tajuavan, mikä homma.
Ehkä viikon, parin jälkeen Pikkuveli alkoi syömään reippaammin, asenne ruokailuihin muuttui selvästi ja vaipoista huomasimme ruokaa menneen mahaankin enemmän kuin edes olimme huomanneet. Hippi totesi ylpeänä postittavansa vaipan sisältöineen neuvolaan todistukseksi sormiruokailun toimivuudesta ja minä raivasin kalenterista tilaa seuraavalle neuvolakäynnille. Jos mää sitten kuitenkin kävisin jatkossaki siellä neuvolassa, vaikka sää ootki kotona lasten kanssa…
Pikkuveli on alkanut nautiskella ruokailuista ja on nykyään selvästi innoissaan uusista mauista. Parsakaali, avocado, kurkku, kala, puurot, marjat ja peruna maistuvat. Välillä punapää popsii kaikki perunat bataattien jäädessä lautaselle ja välillä toisin päin. Parsakaali maistuu aina. Lohesta ja veljensä pyörittelemistä lihapullista pieni ruokailija oli aivan innoissaan sekä tietysti kaikesta, mitä huomaa muidenkin lautasilla olevan. Punapää on maailman suloisin hapuillen massuttaessaan uusia makuja.
Samaa kuin muilla tuntuu olevan paras resepti ja yleensä pienimmänkin ateriat tehdään koko perheen ruokien yhteydessä, ennen mausteiden lisäämistä tai omassa vuoassa uunissa. Lihapulliin olen vähän ripotellut oreganoa tai kalaan tipan sitruunaa, mutta muuten ruoat ovat mausteettomia.
Herkuiksi ja eväiksi olen välillä paistanut banaanipannareita tai kauraleipäsiä. Alustalle jääneet pudut (kasvikset, kalat, lihat) olen välillä heittänyt munakkaan joukkoon ja hedelmien ja marjojen palat olen paistanut kauraleipästen sekaan.
Sormiruokailu on alkuun sotkuista puuhaa, mutta suloisuuden lisäksi oikeanlaiset välineet helpottavat tilannetta. Pikkuveljellä on syödessään hyvä ruokalappu tai essu, pöydässä on imukupein kiinnitettävä alusta ja myös syöttötuolin alla on muovisuoja. Muovinen syöttötuoli kiinteällä pöytälevyllä olisi ehkä kaikista kätevin ratkaisu, mutta naapurin äijän maalaama mintunvihreä tuoli on kovin rakas.
Näppäryyden lisääntyessä lattialle tai syliin tipahtelevat palat vähenevät koko ajan ja muistelen veljensä (taas kiellettyä vertailua, argh) oppi verrattain nopeasti syömään lusikallakin. Toki sotkun määrä riippuu ruoan koostumuksestakin..
Pikkuveljen mustikkapuuron syöminen on sen verran hasardia, että jopa naapurin muijalla meinasi mennä puurot väärään kurkkuun viime viikolla aamupalapöydässä. Kolmen lapsen äiti on tottunut kaikenlaisiin mössötyksiin, mutta pienet mustikkaiset sormet onnistuivat hipaisemaan jotain rajaa, jota en tiennyt ystävälläni olevan.
Pikkuveli selvästi nauttii ruokailuhetkistä, joilla pöydän ääressä on paljon porukkaa ja hyvää ruokaa kaikille. Me nautimme hänen osallisuudestaan ja omatoimisista onnistumisista. Ruokavalion pikkuhiljaa laajentuessa Pojan annokset alkavat olla samoja muun perheen kanssa -toki ilman suolaa ja sokeria tai kovin tulisia mausteita. Enemmän tällä hetkellä härväämme pöydässämme erään kolmevuotiaan syömisistä. Nyt otat vielä kaksi haarukallista pysyppäs nyt tuolilla juo maito loppuun no tohon rajaan asti hei tuus ny takas tänne pitää pyyhkiä naama hei hei..
Pojan sormiruokailusta kuvia ja lisää ajatuksia täällä.
Herkullista maanantaita kaikille!
Kirjoitat niin ihanan lämpimästi ja positiivisesti tästä ruokailusta.
Itse lapseni 80-luvulla syömään opettaneena (ja itse ruuan alkuun kunkin kitusiin muussattuna saattaneena) ei kyllä hermo kestäis, vaikka lapsen lapsia seuranneena olen omin silmin nähnyt, että hyvinhän se menee ja reippaamminhan ne syö kuin omat lapset aikanaan :).
Aaaarggh en kestä!! Parsa ja parsakaali on IHAN eri asia!! 😀
Repesin ekan kerran siinä kohdassa, missä huono kesäteatterinäyttelijä esittää syövänsä tekoruokaa laittamatta palaakaan suuhunsa, kännissä, hahhaaa 😀
Kiva postaus hyvän asian puolesta! Meidän äiti, Old School -tyyppinen lastenhoitaja varsinaiselta koulutukseltaan, meinasi myös syöksyillä soittamaan hätänumeroon lastenlasten sormiruokailun alkutaipaleita katsellessaan… Meillä esikoinen oli sekasyöjä sekä soseruuan että sormiruuan suhteen, mutta reilun vuoden ikäerosta johtuen kuopusta ei kukaan kerennyt ikinä syöttämään joten hän söi alusta asti pelkästään sormiruokaa. Kuopus näistä kahdesta oppi ensimmäisenä syömään suht siististi ja käyttelemään ruokailuvälineitä. Ja siitä yhdestä kivasta sormiruokailukirjasta on jäänyt kasvisuunimunakas meidän nykyiseenkin ruokarepertuaariin 🙂
Tuskin se kukkatapetti ainakaan huonompaan suuntaan menisi, vaikka saisikin pikkuisia mustikkakoristeita. Vitsivitsi, hieno se on! On on. Mutta on tuo sormiruokailu aika hc-hommaa (Läjä hajoitti TK:n!). Ja mikä siinä on, kun meidänkin tenavalle maistui parsakaali ihan piltistä asti ja mää itte irvistelen ja kärvistelen aina, kun mun pitää näyttää hyvää esimerkkiä ja syödä sitä. Sitten joku limonadi ei maistu sille millään, mikähän siinä on vikana?
Eikä lasten vertailusta pääse ikinä eroon, vaikka toisaalta ikuisuus ei ole vielä mennyt, joten mistä minä varmasti tiedän. Ollaanhan me kuitenkin sosiaalisia eläimiä ja kai se on jonnekin geeneihin rakennettuna tommonen vertaileminen. Siä on jo luolamiehet aikoinaan kattelleet mukuloita ja miettineet, että kuka kannattaa laittaa mammutin metsästyksen ja kuka marjanpoimintaan.
Täytyy varmaan tulostaa tämä postaus ja lukaista uudelleen muutaman kk päästä aiheen ollessa ajankohtainen. Näen sieluni silmin miten olen ihan kierroksilla, kun se ei sujukaan heti kuin tanssi. Yritänpä siis nyt jo henkisesti valmistautua tulevaan. Samalla yritän valmistautua selittelemään sukulaisille miksei meidän vauva syö soseita niin kuin kaikki ”muut normaalit vauvat”.. Olisiko siihen mitään hyviä vinkkejä?
Söpö on sormisyöjä. Mitäs kaikkee muuta tämmönen versoo? Siis onko tää nyt taas näitä luomuhipsterijuttuja. Ei sillä, kaikki syököö miten vaan. Kyllä munkin mukulat närpi ruuat omin sormin, ei sitä sillon kymppi vee sitten ajatellu minään tyylisuuntautumisena. Nyt on saanu työni puolesta kuunnella, kuinka sormisyöpötellään… ja se on nii ihmettä ja kummaa jne.
Niin, näin on varmaan monet tehneet jo kymmenen vuotta sitten, itseasiassa aikaisemminkin varmaan. Enkä tämän tekniikan tarkempaa genreä tiedä, että onko luomuhipsterijuttu tms. Tarvinneeko sitä edes määritellä tai pitää tyylisuuntana, onko ihmettä tai kummaa.
Toimiva tapa opetella syömään ja siitä halusin muutaman sanasen kirjoittaa.
Haha! Suosittelen kyllä kokeilemaan ja luottamaan sormiruokalun toimivuuteen! Itse tykkään, kun lapsi saa siinä itse opetella ja valita, mitä syö omaan tahtiinsa. Ei tarvi puljata soseita tai syöttää, vaan alun sotkujen jälkeen, ruokailu on helppoa!
Enkä varmaan ole varmaan hirveesti selitellyt kenellekään, ei kukaan ole suuremmin kyseenalaistanut tapaa, ehkä vaan nähdessään kysynyt kiinnostuneena, miten lapsi on noin oppinut syömään tms. Mutta kyllä oon kovasti suositellut kokeilemaan sormiruokailua, koska meillä on siitä niin hyviä kokemuksia 🙂 Välillä lipsahtanut tuputuksen puolelle, kummitytölle menin heti tyrkkynä tilaamaan tuon alustankin, hah!
Ja hei myönnän, että, jos isoveli ei olisi oppinut niin näppärästi syömään tuolla tavalla, niin en varmaan olisi ”jaksanut ootella”, että Pikkuveli oppii saamaan ruokia suuhunsa tai olisi uskonut, että niin tulee tapahtumaan, koska alku (noin 2 viikkoa) oli hidasta. Sitten kun alkoi sujua, niin siitä tuntui olevan pienelle paljon iloa ja kaikki voivat rauhassa istua pöydässä syömässä omia ruokiaan.
Kannattaa myös tutustua kaikkeen sormiruokailusta löytyvääm materiaaliin! Siinä on paljon hyviä puolia! 🙂
Hei, KUKKATAPETTI ON PYHÄ!
Joo tuo vertailu todella tuntuu kumpuavan jostain selkärangasta, eikä sillä, että se mitään haittaa, kuka oppii konttaamaan tai pinsettiotteella nappaamaan marjan, mutta vertailukohteista saattaa alkaa tuntua todella typerältä, jos meinaan jatkaa tätä tässä päivittäin pari vuotta.
Isoveli kyllä osasi jo tuolloin sitä, isoveli ei ollenkaan istunut tuolla tavalla vielä silloin ja silloin…puuh…Mitä enemmän hillitä vertailujankutusta, sitä enemmän vertailen koko ajan kaikkia ja kaikkien muidenkin lapsiin jo…tsiisus!! APUAAAAAA!!!
Ja joo, parsakaali on mysteeri, se oli Pojankin suurin herkku pari vuotta ja ihan yhtäkkiä ei enää tykännyt, ehkä hän aikuistui 😀
No joo, näitä oon kanssa kuullut, että isovanhemmat eivät olisi suostuneet antamaan paloina ruokia väkisin muussanneet 😀 Haha!
Mukava kuulla teidän syömisalkutaipaleista 🙂 Tuo tapa on juurikin hyvä, jos ei kerkeä syöttää tai soseutella 🙂
joku taisi mulle esikoisen touhuja katsellessa todeta, että kyllä ekan lapsen kanssa voi kaikkea tuollaista (hömpötystä!?) ehtiä kokeilemaan, mutta sitten kun on enemmän lapsia ei siihen ole aikaa..itse koen, että sormiruokailulla opettelulla säästyy kaikilta aikaa 😀
No siltä se näytti! 😀 😀
Aaargh! Voi ei, anteeksi!! sekoitan ne aina!
KORJATAAN 😀
No jos sotkua ei lasketa, niin mulla ei oikeestaan ole sormiruokailusta muuta kuin positiivisia ja lämpimiä kokemuksia 😀
Ja niin, kaikki ei halua sotkua tai tykkää muuten syöttää soseita, kaikki tyylillään! 🙂
korjaus: piti kirjoittaa pariKYMMENTÄ vuotta..
ehkä jopa enemmän!
Paras lopettaa heti kättelyssä!
Hyvä! Tosin en ymmärrä mitenkään miten ne voi sekoittaa!? Toisaalta oon kerran saanut synttärilahjaksi kasvistenvihaaja-ystävältäni purkitettua parsaa (hyi!), koska se ties että rakastan parsakaalia 😀
Täytyy keskittyä kato epäolennaisuuksiin, kun ei ole elämässä lapsia eikä siten sormiruokailukaan oo ajankohtainen. Paitsi ite tietty syön usein käsin, mutta oon siinä jo aika pro.
Kukkatapetti, kakkatupetti, pröötpröötprööt. (mikään ei ole minulle pyhää, ei edes kukkatapetti!)
Mun täytyy selkeesti kohta kytkeä vapaa kommentointi pois päältä, kun tälläsiä negatiivisia ja herjaavia kommentteja on alkanut tulla. Kestämätöntä.
Monta vuotta mennyt ihan hyvin, mutta nyt tää riistäytyy käsistä!!!!!!
🙂