Saapuessani reissuviikonlopun ja sekopäisen työpäiväni jälkeen Nekalaan, joudun kiertämään talomme edessä seisovan nosturin, kiipeämään oksennuspussi kädessä neljämottisen halkopinon yli sekä ahtautumaan ninjana sivuttain väliovesta vaunujen takia. Olen silti maailman onnellisin muija kohkatessani rämähtävästä peiliovesta himaan. Aargh, te ette usko, millanen päivä mulla oli!
Kotona odottaa duo Parhaus. Olohuoneessa leikit, villasukat ja kitarat pitkin räsymattoja. Keittiössä iltapuuro. Molemmat tapittavat vailla tietoa Helsingin ruuhkista tai sysimustasta marraskuusta. Moi! Äiti tuli kottiin! Äiti tuli kottiin! Käsiheippa Äiti!
Poika kävelee perässäni vessaan, esittelee hengästyneenä Nekalan muijan luona maalaamaa teostaan, Oo Kakkaa! ( Oo kakka kuvassa vasemmalla)
Hippi on kokkaillut risottoa, sammuttanut tulipalon, siivonnut keittiön ja käynyt kaupassa.
Tanskasta tuomani kenkäpenaali on osoittautunut ylivoimaisesti parhaaksi tuliaiseksi. Pienen futisfanin on vaikea ymmärtää, missä toinen kenkä on? Missä toinen kenkäpenaa on?! Onneksi maalien potkiminen olohuoneen levyhyllyihin ja halkokoriin onnistuu yhdelläkin penaalilla.
Viritin olkkarin ikkunaan vihreät valopallot ja pienen kultaisen joulukoristeen. Katson Teemalta Room 237 -elokuvan, jota en viimeksi uskaltanut yksin katsella inkkareiden kansanmurhateorian suistaessa minut tyynyn taakse. Pakotan kuudelta aamulla heräävän Hipin jäämään alakertaan suojelemaan Hohto-kaksosten katseelta. – No, jos sie katot siinä telkkaria ja mie nukun tässä. Herätä sitku sie lähet ylös nukkumaa.
Hyvää yötä Nekala!
Ookakka on niin paras! Ja 2-vuotiaat ei muka osaa spontaanisti nimetä mitä piirtäävät. Lapsinero käsitetaiteilija teillä siellä!
Aina spontaanisti nimeää. Eilen piirsi sydämen. Sanoi sydän sydän ja näytti sydämeltä! 🙂 <3