Paluu toimistolle on tuntunut oikealta päätökseltä. Työt hoituvat tehokkaammin, kun pyykkikasa tai sulatettava pakastin ei seireeninä kutsu vieressä. Mahtavien työkavereiden kanssa voi tuulettaa pääkoppaan kasaantuvia duunipatoutumia, pohtia ääneen projektien kulmakiviä ja hengähtää lounaalla. Työkamat odottavat työpöydällä hallitussa kaaoksessa ja kotiin saapuessani läppäri jopa pysyy repussa, josta kaivan sen vasta seuraavana aamuna ysiltä. Työt töissä ja kotijutut kotona.
Mutta.
Töihinpaluupaniikissa ahnehdin hyvät työkasat syyskuulle ja suunnittelemani pehmeä lasku töiden pariin muuttui nopsaan äkkijyrkäksi. Kivoja prokkiksia ja sopivasti haasteita, mutta täyttä päivää olen saanut puuhata ja välillä avannut koneen iltaisinkin.
Huomaan toimistolla ikävöiväni kotiin jo puolen päivän aikaan. Tunnen fyysisen ikävän painavan rintakehääni kaivatessani pientä silkkiapinaa, pulleiden jalkojen tepsutusta, härkälinnun huutoa ja hönkivää hymyä.
Neljän jälkeen saapuessani ei jää montaakaan tuntia ennen pikkuisten unia. Niistä vähistäkin hetkistä osa valuu tiskialtaaseen, kauppakassin pohjalle ja pyykkikorin perälle eriparisten sukkien sekaan. Lisäksi saapuessani töistä, päässäni pyörii vielä jonkun aikaa työkiireiden aiheuttama passiivinen näytönsäästäjä, joka pitää minua ärsyttävän työmoodin vankina vielä kotonakin. Havahdun tillityskoomastani keinutolpalla Pojan taas kutsuessa minua vahingossa isiksi. Eiku äiti! Tuuppa kattomaan, tuu rakentaan mun kanssa tätä mehulinkoo. Tässä, ota tää lapio. Leiki mun kanssa.
Pääni zombikelassa pyörivät vielä tarjous, joka unohtui lähettää ja kalenterin taakse kirjoitetun to-do-today! -listan hoitamattomat kohdat. Suupielestäni valuu kuola. Pieni punapää tarrautuu helmaan, kurkottaa syliin Ättääh! Ättä! Painaa päänsä kaulalle. Aa aa! Ättä aa aa kä! Pieni mussuli.
Poika esittelee askartelemaansa telkkaria, josta tulee paraolympialaiset, joissa yksijalkainen pääjalkanen todellakin kirii kovaa. Tuuppa kattoon äiti mitä mää tein. Voiksää leikkiä mun kanssa nyt sitä laatikkoukkoa, eiku laula nyt sitä laatikkoukkoa. Miksun pitää mennä taas töihi? Mihin töihin sää meet? Koska sää tuut? Miksää aina meet töihi?
Välillä äiti ei edes meinaa kelvata ollenkaan, koska isi on kaikessa paremmin mässässä -etenkin läsnäolossa sekä muutenkin kartalla, kuka syö mitä ja koska. En tiedä, mitkä housut lapsille laitetaan ulos kurakelillä. Tapasin kerran ohimennen päikyn uuden opettajan, jonka varhaiskasvatusperiaatteista en ole yhtään kärryillä -niin kuin en ole päikyn retkistä tai lomakkeistakaan.
Hajapäissäni buukkasin Helsingin palaverit samalle päivälle, jolloin on Pojan suuret kaverisynttärit. Askartelimme yhdessä kuusitoista kutsua, mutten liimatahraisesta paidastani huolimatta töissä muistanut juhlia, joista kotona puhutaan päivittäin. Ei mulla varmaan mitään tiistaina oo, joo pistetään siihe vaa!
Yläkerta on muotoutunut isoksi pyykkivuoreksi, jota kapuan tietämättä ohitanko pesukoneeseen meneviä vai kuivurista tulevia tasanteita. Vaikenen visusti löytäessäni kuivurista liian pienien bodyjen joukosta ihanan hippimekkoni rypistyneenä ja semisti värjääntyneenä.
Läsnäolon velka mykistää, ulkopuolisuus omassa kodissa kiteytyy kuumotukseksi silmäkulmiin.
Yritän ottaa kaiken irti iltapäivistä ja hetkistä puistossa. Pienten käsien vatkaamasta kermavaahdosta pannareilla ja iltasadun aikana heräävistä kysymyksistä. Mielikuvituskaverista nimeltä Ii, joka mahtuu kädelle ja unohtuu välillä yksin tyynylle. Paraolympialaisista ja itkupotkuraivareista. Sylissä katsotuista Ryhmä Hauista, laatikkoukon pantomiimiesityksistä ja hakkaraisten hakemisesta. Härkälinnun huudosta, illan imetyksistä ja aamun puuroista. Raivostuttavasta sekamelskasta, hukkuneista kengistä, eteisen hiekkakasoista ja vessan ovenkahvaan ripustetusta roskiksesta.
Tänään viikonloppu aloitettiin hyvissä ajoin kahvilla ja munkeilla. Jatkettiin yläkerran leikeillä sekä koko perheen yhteisellä sittarireissulla, jolla valikoimme tuleville synttärikutsuille koristeita ja yllätyksiä. Tukimme autokärryillä reitin jäätelöaltaille ja pienet kädet punnitsivat karkkeja tarkkaan valikoiden.
Huomenna aijon nauttia poikien kanssa kylpylästä ja retkeilystä.
Ensi viikolla juhlimme synttäreitä muutamaankin otteeseen, kriisaamme hässäkästä. Kiitettävästi ryhdistäydyin ulkoistamaan tarjoiluja ja siivoushommia, jotta ehtisimme yhdessä porukalla panostamaan järjestelyiden mukaviin osuuksiin: leipomiseen, ilmapalloihin ja fiilistelyyn. Nauttimiseen.
Seuraavan aallon työt buukkaan kalenteri tiukasti kädessä -vähän iisimmin töitä. Tavoitteena jopa nelipäiväinen työviikko. Enemmän makaroonilaatikkoa, vähemmän ravintoladinnereitä.
Ehkäpä puristus rintakehässä ja läsnäolon ikävä laantuvat, kun ehdin enemmän olemaan kotona. Vähemmän näytönsäästäjäzombia, enemmän laatikkoukkolaulua, pannareita ja kaulaan tarrautuvia silkkitassuja. Oleilua, jolloin Iikään ei välinpitämättömästi unohdu tyynylle kahdeksi päiväksi ilman ruokaa.
Vaahteran lehdet pitäisi haravoida. Ja tilata talveksi puita.
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Tää on — tää on mykistävää, tää on mun elämää, tää on mun sielun tuntoja, vai onko tää vaan blogi, eiku tää on koko elämä vähän kerrallaan, tää on joskus liian lähellä, tää saa mut illalla myöhään niiskuttamaan kun tää ei kiertele, tää sanoo suoraan miten mun elämä menee, onko tää mun blogi — on, tää on mun blogi, vaikka päähenkilöt ovatkin eri nimisiä, eikä blogin kirjoittaja voi aavistaakaan sitä inhimillisyyden määrää mikä tästä leviää, se tekee tästä blogin, jota vastaan juostaan nauraen ja kädet valmiina rutistamaan ”sä olet mun blogi, ihana oli taas nähdä”
Joo just näin. Itkutiherryksen lomassa alkoi jo lähes naurattaa nelipäiväinen työviikko, jota MÄ toissapäivänä hain osittaisen virkavapaan muodossa.
Meitä on monta! IHANAA!
Hei, sää oot mun kommentti, ihana nähdä!! 😀 kiitos tästä kommentista, voi miten iloiselle mielelle tulin tästä <3 <3
Juurikin tätä samaa vaihetta elän minäkin kun syyskuussa kotiin jäi isin kanssa nelivuotias ja juuri vuoden täyttänyt vauvataapero. Esikoinen kutsuu monta kertaa illassa isiksi ja kuopus viihtyy parhaiten sylissä ja katsoo epäilevästi joka kerta kun kävelen eteiseen päin -eihän se vaan taas lähde. Haikeus yhden elämän vaiheen päättymisestä on suuri mutta ajatus nelipäiväisestä työviikosta vuoden vaihteen jälkeen auttaa jaksamaan. Ja kuten esikoinen sen nätisti ilmaisi : ”meillä on äiti ollu tosi kivaa isin kans päivällä ja nyt illalla on tosi kivaa olla sun kanssa ”❤
Lokakuuta ja päiväkodin aloituksen tuomia myllerryksiä odotellessa..
HUoh! Juuri tuo eihän-se-taas-lähde. Voi sydän!
Onnittelut tulevasta nelipäiväisestä viikosta ja voimia arkeen! <3
Oot Asikaine taas niin rehellinen, että saat uudestaan sen Päätalo-palkinnon. Elämä on just tätä, totta joka sana.
Kiitos! Päätalo-palkinto on paras, pistän hyllyyn!
En kestä. Miten täällä voidaan puhua just nyt just tästä? Miten kaikilla on vähän ikävä, vähän outoutta päivissä, äiti töissä ja tyypit kotona.
Ihanaa ihanaa. Kiitos, kun sanoitat mun tunteet.
Kiitos kun luet ja kommentoit! <3 Ihana kuulla, että muilla samoja fiiliksiä.
Määkin ajattelin kirjoittaa tästä, mää oon niin ilonen, että meillä molemmilla on nyt osapäivätyöt!
Hei, tuo olisi täydellistä!! Ihanaa!
No ihan just näin!
Tämä(kin) on näitä äitiyden suuria mysteereitä. Aamulla lähdet ihan innolla töihin tekemään omia aikuisten juttuja ja parin tunnin jälkeen on hirveä ikävä jo. Ja illalla taas kuitenkin odotat että nukahtaisipa tuo nyt viimein ja sitten taas ihmettelet kuinka suloinen toinen on.
Ei ole missään hyvä, ei liian lähellä eikä liian kaukana. Ja sanovat että raskausaikana tunteet heittelee. Ei kyllä ole se mitään verrattuna näihin myöhempiin aikoihin (ikäväkohtausten lisäksi toki myös äidin uhmakohtaukset).
Juuri tuota. Ja luulen, että raskausaika vaan valmentaa siihen, että lopun elämää tulee uskomattomia tunnemyrskyjä!
Tämä kirjoitus osui ja upposi. Juuri tässä pohdiskelen olisiko aika vaihtaa työpaikkaa, siirtyä haastavampiin työtehtäviin ja kahdeksan tunnin työpäivään vai jatkaa vanhassa tutussa, turhauttavan tylsässä ja helpossa työssä. Nyt jää lapsille enemmän aikaa ja työasioita ei juuri tarvitse kotona miettiä, mikä on tietysti ihanaa, mutta toisaalta pelko koputtaa takaraivossa, että kohta en enää kelpaa mihinkään ”oikeisiin töihin”. Vaikeita asioita. Kiitos muuten aivan mahtavasta blogista. Löysin Asikaisen vasta muutama viikko sitten ja olen siitä saakka kahlannut blogia vimmaisesti läpi välillä itkien ja välillä nauraen.
Kiitos ihanasta kommentistasi, mahtavaa kuulla, että oot lueskellut blogiani! JUHUU! Parasta!
Ja voi että nämä pohdinnat on niin vaikeita, että mikä millekin perheelle on oikea valinta, eikä usein voi edes vapaasti valita, miten arki pyöriin. Voi huoh! Tsemppiä sinne päätöksiin ja pohdintoihin!
Oioi on persiestä. Niin, – persiestä. .)
<3