Tammikuu on kuin varkain vilahtanut ohi kieriessäni jokavuotisessa mulla-ei-oo-tarpeeksi-töitä-meijän-perhe-kuolee-nälkään –kohtauksessa, jonka Hippi on välillä keskeyttänyt muistuttamalla joka vuosi tilanteeni korjantuneen helmikuun alussa.
– Ei, ei kuttää on ihan eri homma ny, katto ny tätä mun kalenteria!
– No sitte mie meen töihi, nouse ylös siitä lattialta ja mee sinne siun palaveriin.
Ehkä pitää kirjoittaa pieni tsemppikirje kalenteriini bullet journaliini itselleni ensi vuoden tammikuun kohdalle, jotta jokavuotiselta alkuvuoden väljän kalenterin kammolta vältyttäisiin.
Tällä kertaa luulin jopa jo saaneeni vatsahaavan ja melodramaattisesti kyyristellen huusin laittavani lapun luukulle. Kylä ei kannata Suomessa yrittää mitään. Kunnes selvisi, että itseasiassa sairastankin oksennustautia ja että kevään työtilannekin on vähintään kohtuullinen, vaikka muutaman projektin aikataulut muuttuivatkin.
Että ylös siitä yrjöämpäristä ja äkkiä junalla Helsinkiin kreaamaan.
Tänään jälleen päivä tuntui eilistä pidemmältä, valoa riitti melkein viiteen. Kämpässämme ei ole koko talvena ollut kertaakaan kylmä, vaikkemme edelleenkään ole jaksaneet asentaa väliovea paikalleen.
Enää ei ehkä kannata vaivautua.
Ensi viikolla alkaa helmikuu, jonka jälkeen pian on laskiainen. Sitten askarrellaankin jo virpomisvitsat ja aletaan suunnitella sopivaa naamiasasua vappupileisiin. Kesä on ennen kuin huomaankaan ja lapsetkin muuttaa kohta pois kotoa, mitä näitä nyt on.
Kaiken ”vatsahaavan” aiheuttaman sekoilun keskellä olemme kuitenkin nautiskelleet lumisesta talvesta. Rampanneet pulkkamäessä ja luistelemassa. Poika on opetellut hiihtämään ja Pikkuveli matkustelee rattikelkassa jo pidempiäkin retkiä ihan nohevana seurueen jäsenenä, vaikka homma välillä aikamoista könyämistä onkin ja välillä huomaan osan porukasta tippuneen pulkasta kesken matkan.
Eikä tässä mikään kiire ole kesäkuuhun tai muuallekaan, kun vaan aina jaksaisi muistaa sen.
Tässä on kaikki, nyt.
Tässä aamupuuron, tarrataulukon, Ironmanin, työkalenterin, vatsahaavan, notskimakkaran, marketin makaroonihyllyn ja iltasadun välissä on rakkaimpien lapsuus.
Lue myös:
Sinun arkesi on jonkun lapsuus
Lue myös:
Sinun arkesi on jonkun lapsuus
Hetkessä eläminen on taidelaji, jota itse kukin joutuu opettelemaan. Tsemiä!
Kyllä mää vielä joskus opien elään hetkessä ja sitten kun mää opin niin mää..