Siivoillessani ninjojen työmaa-alueeksi muuttunutta ruokailuhuonettamme huomasin vanhasta kaappikalusteestamme kadonneen hyllyn. Kaikki toki on mahdollista tavaroiden hävittämisessä kunnostautuneessa GoneMari-metodin päämajassa, mutta etsittyäni koko alakerran löytämättä isoa puuhyllyä, tilanne alkoi epäilyttää.
Lopulta laajensin etsintöjä yläkertaan -tuloksetta. Jonka jälkeen jo vähän kärsimättömänä kipitin kellariin, jossa törmäsin etäisesti tutun näköiseen laudan kappaleeseen.
Eihän tää voi olla se hylly vai voiko?
Kyllä voi. Aina voi. Ja on.
– Äiti mää korjasin sen sun hyllyn, kusse oli vähä rikki.
– ….*jähmettynyttä kurkkukorinaa*. (Samaa, jota kuuluu aina löytäessäni 90-luvun muumimukini lähipuistosta)
– Eikö oo hieno ja sitte nysse on samalla sellane peli, jossa mennää näin näitten naulojen välissä näin.
– *jähmettynyttä kurkkukorinaa*. (Samaa, jota kuuluu aina löytäessäni 90-luvun muumimukini automme takakontista bassokotelon ja ruttuisten kaljatölkkien seasta.)
– Mää osasin ihan itte naulata nää tähä, eikö ookki tosi hieno äiti?
– *jähmettynyttä kurkkukorinaa*. (Samaa, jota kuului kurkustani löytäessäni vanhoja teiniaikaisia duckface-valokuvia itsestäni.)
– Äiti!?
– Joooo. On. Tosi hieno tää. Tää hylly.
– Eiku tää on peli.
– Niin. Hieno peli.
– Niin on, kato äiti tässä mennään näin.
– Juuh…tota..kenenkäs kanssa sää teit tän.._pelin_?
– Ehkä Viivin kanssa.
– Niin..mutta kukas teille anto noi naulat ja vasaran sillon?
– …isi.
– *jähmettynyttä kurkkukorinaa*. (Samaa, jota kuului nähtyäni Hipin ”rapsuttaneen” keittiön vanhan tiilimuurin esiin piikkauskoneella)
– Hei mitään tietoo tästä hyllystä sulla?
– Ei, ei oo. Ai mistä hyllystä?
– Tästä hyllystä. Tästä, joka on nyt naulattu täyteen nauloja. Tästä!
– Ai tuosta. Nii mie vein sen kellarii..
– !!?
– Sie ite käskit miun viiä sen pois!
– !!?
– Sie sannoit, että se on vaarallinen, ku lapset juoksee tuossa ja siinä on nauloja pystyssä nii mie vein sen sitte pois täältä.
– !!?
– No mitä?
– SE VITUN HYLLY ON HYLLY TOSTA MUN KAAPISTA!
– Ai mikä? Mistä kaapista?
– Tosta mun perintökaapista. Se on siitä se hylly! Jota mää oon ettiny täällä, että mihi se on kadonnu. Hylly! Tosta mun isän kotitalosta saamastani kaapista!
– …
– Niimmää sitte löydän sen täynnä nauloja! Kellarista! Jostain polttopuiden luota! Ja sää oot antanu se lapsille naulattavaks.
– …
– Ei tällästä ei niinku oikeesti tapahdu!
– No emmie tienny, että se on siitä. Lapsilla vaan oli joku lauta ja mie annoin niitte vähä rakennella, ku ne hallus..ja..
– Voi vittu! VITTUUH!
– No anteeks. Mie en voinu tuota tietää.
– ….*jähmettynyttä kurkkukorinaa*. (Täysin ennenkuulumaton korina, erilainen)
Ilme: epätoivoinen.
– Ja kai ny lapset saa vähän rakentaa..
– Joo! Saa! Tuolla on kellari täynnä lautoja ja puuta ja sää annat niille hyllyn mun.. mun huonekalusta?
– Emmie huomannu, mistä ne oli sen ottanu tai että mikä niillä siinä oli..
– Voi vittu!
– No anteeks. Ihan tosi paljo anteeks. Mie korjaan sen.
– Toi on kaiken lisäks ainoo muisto, mikä mulla sieltä meijä isän kotitalosta on!
– …
– Toi kaluste! Se on ainoo muisto, mikä mulla on isästä! Täällä meillä!
– Ai tuo hylly?
– NI!
– Tuo kaappi on siun ainoo muisto, mikä siulla on teijä isästä?
– NI!
– Tuo ruokahuoneen kaappi, jonka sie oot siun serkulta saanu?
– NI!
– ..jota sie et meinannu ees millää ottaa ku sie sait sen.
– NI!
– Nii nyt se on siun ainoo muisto?
– NI!
– Ja etenki just se hyllylevy siitä.
– NI!
– Nii se on siun ainoo muisto siun isästä.
– NI!
– Ainoo asia, mikä jäi.
– NI!
– Se ruskee hyllypala.
– NI!
– Ok.
– !
– Ahahhhahhhahhhahaaaahhhaaa
– Voi vittu!
– Ahhhahhhaaahhahhhahhaa!
– ….
– Ahhahhhahhhahhaaaahhah!
– Ahahhakahhhahhhahhahhaa!
– Ahahhhahhhahhahhaaa
– Hahhahhhahhhaaaa!
Onnellista sunnuntaita!
Lue myös:
Mie vaan avasin sen kannen ja se räjähti
Anteeksi mutta ahhahhaahaaa, niin hirveää ahhhtelua että muksukin kysyy, että mikä sulla äiti oikeen on. :´D En voi lopettaa nauramista vaikka toki surunvalittelut hyllyn puolesta. Mää kyllä niin ymmärrän tuonkin puolen mutta tää nauru vie kyllä pohjan kaikelta ymmärrykseltä….apua…!
Mahtavaa, että tästä epäonnisesta rakennussessiosta riittää myös iloa! 😀
Lottovoitto, että vain naulasivat. Että ei sahattu! Siitä jää vielä muistot, pienet jäljet lakan alle, kun hylly on kunnostettu. Voit sitten pojan lapsille näyttää, mitä hassua isi teki pienenä.
No totta!! en ees aatellu näin positiivisesti, että onneksi ei sahaa. Itseasiassa eräs (isompi) rakennusmestari joskus ehdotti täällä sahaa Lundiankin kasaamisessa…
No ei jumalauta. En tiiä mikä sun pulssi ja verenpaine on ku se on pelkästään lukijalla vaarallisen Korkee. Ai jumalauta saisin hepulit. Huhhei.
Sain hepulit 😀
Ku kolokytä vuotta sitte muutettiin ukon kans yhteen, se raijas opiskelijayksiöömme mäntysen palkintokaappinsa sisältöineen. Jeesus auta. Kuinka paljon rakkauden eteen pitää uhrautua?
Se on ainut huonekalu, joka on pysyny mukana alusta asti. Kaikki muutot ja sisustuksen päivitykset se on sinnitelly alkuperäsessä kuosissaan.
Nyt se on minun työhuoneessa. Lemppari.
Kyllä kaluihin voi kiintyä.
Ihan mahtava palkintokaappi!! 🙂
Tää mun kiintymys tähän kaappiin tuli aika yllättäen tässä…kröhöm…
”Repeilen” 😀
Emmää tiiä mitä ees vois sanoo. Enää. Tähän. Tai. Mihinkään?!
😀
Ahahhaa, Hipin täytyy olla mun miehen kadonnut kaksoisveli :’D Näitä juttuja on katkeransuloista lukea kun samalla olen onnellinen että ovat tapahtuneet jollekin muulle ja sieluni silmin näen miten ne voisi tapahtua just meillä…
Hyvä, että muillakin! Hyvä, että muillakin!!! <3
Jääpä ainakin jälkipolville jälki…Mun puunvärisessä perintöpiirongissa on harmaat jalat – edellinen omistaja kun ei aikoinaan siirtänyt piironkia lattiaa maalatessaan! Mukava yksityiskohta, joka tuo mieleen topakan mummuni!
Joo, ja onneksi sentään hyllyn nurjalle puolelle naulasi..homma ois voinu mennä huonomminkin 🙂
Mahtava piironkitarina!
Tuli mieleen hetki kun sain töihin kuvan katki menneestä puisesta salaatinottimesta. Olin raskaana ja sillä hetkellä siitä puisesta salaatinottimesta tuli niin äärimmäisen tärkeä, kun paras ystävä oli tuonut sen Afrikasta saakka. Siellä minä töissä vollotin puisen kepin perään ja mies raukka oli sillä vaivannut taikinaa, oli halunnut leipoa mulle jotain. Kolme vuotta myöhemmin salaatinotin odottaa edelleen korjaustani.
Onneksi kukaan ei voi muistoja meiltä riistää♡.
Joo, ymmärrän sua täysin! KYllä joskus kaikki on yllättäen PILALLA! Ja juuri silloin ne on niitä yllättäen todella rakkaita perintöesineitä ja muistoja!
;D
Mä en saanu edes korinaa ulos, kun näin ton ekan kuvan kaapista…herranjumala mikä meteli meillä olis ollu jos mun perintöhuonekalulle kävis ihan mitä vaan miehen/lasten toimesta!!! Mutta hyvin oli naulattu nurjalle puolelle:)
en voi lopettaa nauramista…. Tää hipin toilailu antaa kyllä ihanasti perspektiiviä! Siis ihan suorastaan niinku tässä valaistun! Että noinkin asian voi ihminen ajatella, eikä näämmä kuole siihenkään. Buahaahah!
Hippi on mun idoli.