Vaikka tunnen parhaillaan eläväni elämäni onnellisimpia vuosia, lohjenneilla portailla istuskellen, ahdistun välillä ympärilläni tulvivasta aikuisuudesta ja vastuullisuudesta, jonka takia en voi hetken mielijohteesta enää lähteä liftillä nassuttelemaan Provinssin leirintään ilman telttaa. Kylä mää muute, mutta ku toi lapsi haluaa hyppiä tossa trampalla, kato ny mite ihana se o! Sää hypit tosi hienosti, rakas ihan tosi hienosti! ..ja sitte se salaojaputkiki pitää kaivaa..ja nii ku tosiaan mää oon ny raskaanaki, nii emmää ny tän mahan kanssa viitti sitte pakkasessa nukkua siellä teltassa, vaikka ois mikä Rage Against The Machinen keikka…mutta muute hei kyllä mää voisin tulla..voisin mää mutta…ootas, ny toi taitaa haluta pois tuolta trampasta. Mää tuun auttaa, äläs hei yksin kiipee sieltä.
Välillä aikuisuusahdistus kurkistelee kotimme kaapeista. Sisällöstä riippumatta kaapit ovat selkeitä merkkejä hunsvottiuden vaihtumisesta järjestelmällisempään elämään. Ennen kodissamme oli jääkaapin lisäksi vaatekaappi ja pullokaappi. Nyt availtavaa riittää. Lääkekaappi. Tuulikaappi. Liinavaatekaappi. Siivouskaappi. Maustekaappi. Jääkaappi. Sulakekaappi. Pyykkikaappi. Kuivauskaappi. Kirjanpitokaappi. Vessassa molempien _omat_ peilikaapit, joista voi tuijottaa silmästä silmään vuosien valumista naamassaan samalla kun paukuttelee aikuiskodin loputtomia kaapinovia kiinni, sillä Hipille minkä tahansa oven sulkeminen perässään on mahdottomampi tehtävä, kuin turvaistuimen telakkaosan asennus autoomme, joka sekin on turvallisuusluokassaan keski-iän kiteytymä.
Nykyisin vessamme valokatkaisijakin on oven oikealla puolella ja kodinhoitoHUONEessa voi virallisesti julistaa bileiden olevan ohi ja varata hautapaikan samalla, kun täyttelee lomakkeita, jotka käsittelevät vakuutuksia, avopuolisoa, ammattia, lapsia, pitkäaikaisia sairauksia, biojäteastian tyhjennystä, maanrakennusta, korkoja, hoitopaikkoja ja muita maailman tylsimpiä asioita, jotka voisi kaikki mielellään tiivistää yhteen isoon lomakkeeseen, jonka nimi voisi olla Erittäin virallinen blaablaablaablaablaa-kiviäkin kiinnostaa-blaablaablaablaablaaa-mulla ei oo enää elämää -blaablaablaablaa -LOMAKE.
Kuitenkin huolimatta blaablaablaa-lomakkeista, painuvista jalkateristäni ja Hipin auki jättämien kaappien sisällöistä, olen selvinnyt ilman pahempaa ikäkriisin aiheuttamaa sekoilua, pitänyt mielen korkealla, nauttinut vanhemmuudesta, ikäni tuomasta (satunnaisesta) leppoisuudesta sekä kokemuksien kautta opituista asioista, kuten taskuparkkeerauksesta, pataleivän leipomisesta tai hitaana salamana iskeneestä tiedosta, etten ehkä tiedäkään kaikesta kaikkea. En oikeastaan mistään juuri mitään. En ainakaan toisten tilanteista tai tunteista, jonka takia kannattaa yrittää ymmärtää ja auttaa kanssaihmisiä.
Mutta viime viikolla otetun askeleen myötä, aikuisuus pääsi niin pahasti kaapista ulos täyttäen koko huoneen, että voin samantien luovuttaa ja varata itselleni ajan Päivi Räsäsen kampaajalta.
Yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen hankimme Hipin kanssa ensimmäisen _parisänkymme_!
!
Tästä on pelottavan lyhyt matka lusikasta luopumiseen, pihakivetykseen, omaan ruohonleikkuriin, eläkesäästösuunnitelmaan sekä tilanteeseen, jossa alan puhua Hipistä mun miehenä! sen sijaan, että sanon samalla yhdeksän vuoden rakastuneella rintaäänellä mun poikaystävä siitäkin huolimatta, että joku aina kysyy siis ai sun poikaystävä? Onks se siis sen sun lapsen isä vai joku eri tyyppi?
Mikä homma sekin on?! Mikä vuosi nyt on?
Joo, se poikaystävä on niiden molempien isä. Meillä on parisänkyki!
Jossa on ihan helvetin hyvä nukkua! Siis aivan parasta, uskomatonta luksusta. Ihanaa! Tilaa!
*maa kutsuu sivupolun kulkijaa* Menenkin tästä parisänkyymme nukkumaan ja rauhoittumaan.
Hyvää yötä kaikille! Telttoihin festareille. Aikuismakkareihin. Kerrossänkyihin. Vieraspatjoille. Pinnasänkyihin. Kaikille. Öitä!
