Jäähyväiset vauvuudelle ja mielenrauhalle

Ponteva Pikkuveli odotti syntymäpäiväjuhliaan niin hartaasti, että kuullessaan edes ohimennen puhetta tulevien juhliensa kauppalistasta, nousi punapää tuolilleen pakahtuen heiluttamaan pieniä käsiään ilmaan. Juhlat! Minun juhlat! Juhlat! Millo juhlat on?

Kynttilöiden puhaltamista harjoiteltiin ennakkoon ja jokaisena elokuun päiväni kysyi pieni sankari toiveikkaana, joko olisi hänen juhlapäivänsä. Ajauduimme kaameaan sekaannukseen Pikkuveljen luultua päivän jo koittaneen Hipin leivottua kaikki juhlien tarjoilut päivää aikaisemmin valmiiksi. (Viime vuonna tuskailin buukattuani vanhingossa Helsingin työpäivän samalle päivälle, jolloin Poika piti synttärijuhlat koko päikkyryhmälle. Tämä viikko kului miettiessä, kuka helvetin ääliö tekee saman virheen heti seuraavana vuonna uudestaan…Onneksi jotain sentään opin viime vuodelta, enkä tällä kertaa säätänyt siivojaa _ennen_ lasten juhlia!)

Tulinen ja tappurainen Pikkuveli on toki aina ollut äärimmäisen tietoinen omasta varteenotettavuudestaan, mutta ihastuttavan puhetaidon kehityttyä leimahteleva tyyppi on noussut potenssiin sata -ainakin huvittavuudessaan. Kaveri höpöttää jokaisen asiansa niin huolellisesti, että kaikki pihapiirin lapset kuuntelevat pienen punapään juttuja ilahtuneena.

Huojuen oranssi hännänhuippu juoksee pihaleikeissä porukan perässä veljensä vanhoilla lenkkareilla. Oma pishte! OPKP! OPKP! Ottaa pulleilla käsillään pallon ja frisbiin kesken pelien ja tyrmistyy nollasta sataan jonkun kehdatessa pistää vastaan tai estää pientä kiipeämästä liian korkealle. Minä itte! Ei käsiä! Minä itte. Irti tämä. Minun VuoRO! Vuoro! Minun Vuoro! Anna mulle!  Päästä minut! Tulitukkainen poikanen kykenee yhtäaikaisesti olemaan kaiken keskipiste sekä sivussa huojuva perässähiihtäjä.

Harvahampainen hymy ei hyydy, vaikka silmissä kimmeltää edellisen kolahduksen itkut ja seuraavan juonen arvoitus. Sata salaisuutta pulleissa poskissa pienet tossut tolpertavat karkuun sännätessäni sydän kurkussa perään. Taas.

Sata kertaa päivässä säpsähtäen sähellän villikon perässä, joka nauttii juoksuttamisesta niin paljon, että lopulta kompuroi omaan innostukseensa. Äiti! Sattuu tähän! Puhalla! Äiti puhalla! Tähän sattuu! Sylliin! Sylliin!

Pikkuveli on äidin poika ja se tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Siinä, missä veljensä on vauvasta asti aina kipittänyt Hipin perässä, kömpii punapää useammin äitin sylliin! Äitin sylliin! Saaden minut ärsyyntymään helmaani tarttuvista tahmatassuista, hikoilemaan jatkuvasti sylissä kannettavasta tuhisevasta lämpöpatterista sekä pakahtumaan pääni lävistävästä rakkaudesta pienten käsien pitäessä kaulastani tiukasti kiinni. Äiti! Silkkiset sormet hypeltävät rinnallani kantamaani kultaista medaljonkia, joka on täynnä pienten hampaiden jälkiä. En osaa päättää, korjauttaako rakasta koruani vai jätänkö pienet puremat muistoksi ajasta, jolloin Pikkuveljellä vielä oli kaikki etuhampaat tallella.

En edes uskalla ajatella, mihin vikkelä kaveri meidät vielä johdattaakaan. Tehtäväni on pysyä perässä, olla nopeampi.

Aamulla ensimmäisenä (yleensä heti kuuden jälkeen) punapää kysyy toiveikkaana yläsängyssä nukkuvan isoveljensä perään ja veljen pompatessa sängystä alas, päivän vilinät, kilpailut, tappelut, kikerrykset ja hassutukset alkavat. Veljesten välinen symbioosi saa joka päivä uusia sävyjä ja juonia.

Kaikki isoveljen _kädessä olevat_ hauskat keksinnöt, lelut ja soittimet ovat parasta, mitä pieni tietää ja tilanteet eskaloituvat kiihkeiksi kamppailuiksi monta kertaa päivässä. Isoveli opettaa kaikki parhaat jutut, hassuimmat vitsit, temput ja ruokapöytäsekoilut, jotka saavat perheillallisen suistumaan absurdiksi performanssiksi pienen hymynaaman toistaessa kaikki idolinsa keksimät laulut ja tanssiliikkeet. Nyssi jätkät! Nyssi! Ihan oikeesti hei!

Päivä päivältä kaksikko leikkii enemmän yhdessä. Poika osaa hienosti pitää pienempää mukana touhuissa, yrittää neuvokkaasti tarjota toista työkalua tai lelua punapäälle kaverin yrittäessä repiä kädestä poraa, tarrakirjaa ja peliohjainta. Ota sää tää saha, niin kato tehdään yhdessä. Ei! Ei! Eiiiiiiiii! Eilen uimarannalla parivaljakon juostua käsikädessä nauraen veteen pienempi pihtipolvi kompuroi rantahiekkaan kohotettuaan jatkuvasti onnesta pakahtuvan katseensa isoveljeensä. Nostin pystyyn pientä uimaria kuivaten otsaan tarttunutta oranssia tukkaa ja kyyneleitä silmäkulmistani.

Ennakkoluuloton punapää nauttii kaikesta seurasta, avonaisista ovista tupsahtavista naapurin lapsista. Menosta ja meiningistä. Munkkia tarjoavasta puistomummosta, hymyilevistä vastaantulijoista sekä ihan kaikista kylälijöistä. Juhliinsa hän halusi kutsua kaikki tuntemansa ihmiset, joita hän saattaa ketä tahansa ottaa korvista kiinni ihan vaan pussatakseen suoraan suulle.

Seuratessani kaksivuotiasta sankaria huomaan huuruisen vauveluuden varisevan sormieni läpi kurahousuista eteisen lattialle. Hömeltävä maskotti ottaa paikkansa sohvalla. Tietää, millaisen päikkyrepun haluaa ja minkälaisia satuja on mukava kuunnella nukkumaan käydessään. Ja että törttöilyn jälkeen on pyydettävä nätisti anteeksi. Sekä sen sen, ettei aijo pyytää anteeksi, koska haluaa provosoida, testata ja saada kaikki ympärillään hyppimään tasajalkaa. Jolloin viekas Pikkuveli hymyilee vaarallista hymyään hykertäen hetkellisen vallan tuomassa huumassa. Pikkuruiset varpaat kipristelevät. Pyydä heti anteeksi! Osaathan sää pyytää anteeksi. Pieni jähmettyy päättäväiset hartiat jännittyneinä kuin odottaisi rankkasadetta niskaansa, nauttien hetkestä ennen räjähdystä. Silmissä vilkkuu. Ette voi pakottaa.

Iltaisin pienen heliumisen äänen pyytäessä vielä yhen laulun äiti ja aamuisin pienen nukkavierun puhallellessa puurolusikkaansa ennen kuin silmät kiinni kurkottaa maistamaan ja päivisin punaisten kumpparien kolistessa karkuun,

läikyn rakkaudesta ja surusta ja pelosta, sillä sisimmässäni tiedän, etten koskaan voi olla tarpeeksi nopea.

Hyvää syntymäpäivää rakas!

 

Lue myös: 

Iso pikkuveli

Share

28 kommenttia

  1. Ksy kirjoitti: Vastaa

    ”Iltaisin pienen heliumisen äänen pyytäessä vielä yhen laulun äiti ja aamuisin pienen nukkavierun puhallellessa puurolusikkaansa ennen kuin silmät kiinni kurkottaa maistamaan ja päivisin punaisten kumpparien kolistessa karkuun,

    läikyn rakkaudesta ja surusta ja pelosta, sillä sisimmässäni tiedän, etten koskaan voi olla tarpeeksi nopea.”

    Ei ei ei ei, ei saa itkettää! Ei saa kirjoittaa noin kauniisti! Ei saa olla noin ihana! Oma on vasta kymmenenkuinen ja jo nyt itkettää nuo samat asiat!

    1. Mumrik kirjoitti: Vastaa

      Mun ”pienet” on jo 15 ja 13 ja silti tämä toi kyynelet silmiin… <3

      1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

        Mumrik, ihan vauvoja on nekin vielä! Älä huoli 😀

    2. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      No niinpä itkettää itseänikin 🙁

      Kymmenenkuinen on onneksi ihan vauveli vielä! <3 Ihania vauvailuja sinne!

  2. Lottovoitto kirjoitti: Vastaa

    Voi rakkauspakkaus teitä ihania! Ei kukaan maailmassa kirjoita yhtä kauniisti kuin sinä, Asikaine.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3 Kiitos ihanasta kommentista!

  3. Anne kirjoitti: Vastaa

    Voi hyväntähen <3!!
    Ja eteenkin voi näitä, Lainaansaatuja.
    Pakahduttavan kauniisti olet sanoiksi pukenut!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Sepä se, lainassa :´(

  4. anonyymi järvine kirjoitti: Vastaa

    Yhyy. Mun ”vauva” on samaa ikäluokkaa ja seuraa myös isosiskoaan ihailen, ja koko ajan pieni pullea jalka astuu kauemmas äidistä. Snif. Maailma kutsuu. Onneks vielä tulee takaisin, pipejä puhaltelemaan ja halimaan, mut pikku hiljaa kohti maailmaa pois äidin sylistä. Snif.. Sun teksti taas kosketti.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      I feel U <3

  5. Elli kirjoitti: Vastaa

    Itkuhan tästä tuli!!! Olet taitava kirjoittaja, hauska ja koskettava! Onnea 2-vuotiaalle!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos ja kiitos onnitteluista myös 😉

  6. Marikki kirjoitti: Vastaa

    Aamuitkut työpaikan parkkiksella. Olet loistava kirjoittaja, kiitos taas tästä!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Voi kiitos, ilahduttaapa tämä <3

  7. Karinna kirjoitti: Vastaa

    Mikä sanataiteilija oletkaan! Näitä on ihanaa lukea. Kirjaa odotellessa 😉
    Joku roskakin meni lukijalla silmään tuossa lopuksi…

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Haha, itsekin odotan sitä kirjaa 😀

  8. ------- kirjoitti: Vastaa

    Pitääkö sitä itkettää aikuista ihmistä kesken työpäivän. Omat lapset jo aikuisia, mutta huh mikä kaiho tulikaan…

    Ps. Näin sinut Robbie W:n keikalla ja sanoin miehelleni, että tuossa menee se suosikkibloggarini, nyt kyllä käyn kehumassa ihan kasvokkain! Mutta katosit ihmisvilinään – eli kiitos tätä kautta ihanista teksteistäsi! Sen lisäksi, että kirjoitat niin mahtavan hyvin, on oma poikamme muusikko hänkin, ja tuo Hipin kohellus voisi joskus olla suoraan hänen päivästään. Milloin on hukassa kännykkä, milloin vaikkapa auto…

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Haha, hauskaa, että _melkein_ törmäsimme! Oli kyllä hyvä keikka!!

      Tsemppiä sinne katoavien elementtien kanssa painijalle! 😉

  9. Pipsa kirjoitti: Vastaa

    Ihanaa Asikaine, että kirjoitat. Ihanaa. Uskomattoman kaunista tekstiä.

    Mietin joskus Sofi Oksasen Puhdistusta lukiessa, että on ääretön ilo lukea suomeksi kirjoitettua kirjaa. Sama fiilis mulle tuli tästä.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      No nyt on vertailukohteet kohillaan.

      Oottakaa vaan, kylä mää sellasen Puhdistuksen veroisen spektaakkelin joskus vielä tuuttaan! 😀

  10. Marikki kirjoitti: Vastaa

    Nautiskelin vielä tämän uudestaan työpäivän jälkeen ja tulin lisäämään, että et tietenkään korjauta medaljonkia, siinä on suloistakin suloisemmat muistot.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Haha, ihana kuulla. Mutta vähän on ikävästi lommolla nimikoitu koruni…hmm..en ole vielä päättänyt. Saatat olla oikeassa.

  11. Kirsi kirjoitti: Vastaa

    No nyt sitten itkeä pillitän metrossa…. Oma vauva on jo 3,5v. ja samat fiilikset on!
    Kiitos ihanasta tekstistä!

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Onneksi 3,5, v on myös ihan vauva vielä! <3

  12. KKL kirjoitti: Vastaa

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3 <3

  13. Lainaa vain kirjoitti: Vastaa

    Tekstisi sai minutkin kyyneliin. Oma 25-vuotias pojanpalleroiseni itkee äidille sydänsuruaan. Äidin sydän pakahtuu huolesta, mutta myös kiitollisuudesta.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.