Keskiviikkona bussissa kanssamatkustaja kysyi iloisesti moikkailevan Pikkuveljen nimeä. Vastauksen kuultuaan herrasmies ilahtui Onpas siinä pojalla hieno, vanha suomalainen nimi! Kommentin kuultuani tajusin vahingossa esitelleeni nuorimmaiseni esikoiseni nimellä. Pieni punapää tuijotti vaunuista naamallaan lievä mitä-helvettiä-äiti-ilme, mutten enää kehdannut korjata mokaani.
Toivottavasti Nekalan bussissa ei ollut hirveästi tuttuja.
Itseasiassa ihmettelen, etten väsyneelle toiminnalleni tyypillisesti alkanut epätoivoisesti pahentamaan parantamaan tilannetta. Kuten esimerkiksi päiväkodilla saatuani opettajan puheesta (vainoharhaisesti ajateltuna) käsityksen, että (ehkä) asuisimme Hipin kanssa eri osoitteissa (homma liittyi jonkinlaiseen haasteeseen tiedonkulussa), jonka seurauksena aloin ”ohimennen” ujuttamaan keskusteluumme erittäin olennaista yhteisasumisinformaatiota, kuten
Joo, just tossa mun poikaystävän kanssa puhuttiin, kun olin tänne lähdössä, että…siis lasten isän kanssa puhuttiin..meidän eteisessä..
…siis meidän, mun ja mun poikaystävän eteisessä. Eli mun, mun poikaystävän ja meidän lasten, kaikkien, koko perheen eteisessä..niin että äsken meillä kotona, jossa me yhdessä asutaan..niin tosiaan puhuttiin, että mää nyt tuun tänne päiväkotiin…
Yöt ovat olleet repaleisia, jopa silppua, mutten siltikään ole yhtenäkään iltana mennyt ajoissa nukkumaan, vaikkei Hippikään ole reeneiltään ehtinyt olemaan seurana. (ASUMME KYLLÄ EDELLEEN YHDESSÄ YHTEISESSÄ KODISSAMME!) Mitä edes olen tehnyt? Ei mitään muistikuvia. Katsonut yhden jakson The Affairia?
Muskarin jälkeen leikkihuoneessa pieni kaveri oksensi automatolle vieressämme, jonka jälkeen olen kauhuissani odotellut noroa. Työporukan suunnitellessa ensi viikon pikkujoulujen Escape Roomia, meinasin jo sanoa olevani kyseisenä iltana todennäköisesti Lahdesta hakemani Apulanta-ämpäri päässäni kylpyhuoneemme lattialla.
Tosin olen myös pelännyt, etten väsyneillä aivoillani koskaan pääsisi ulos helpoimmastakaan escape-pelistä. Toisaalta pakohuoneen loukussa voisin arjelta piilossa kerrankin nukkua vuosisadan päikkärit. Hyvä, että katoamisilmoituksen voi tehdä vasta vuorokausi mystisen häviämisen jälkeen…
Ihanan ensilumen äkillinen sulaminen ja pimeyden paluu on harmittanut väsynyttä sakkia sekä erityisesti Poikaa, joka uusilla suksillaan on muina Mietaina hiihtänyt ympäri lähipuistoa ja pihaamme. Loska puskee tennareideni sisään ja Carlingsin Vansin kaikki talvitennarit oli jo myyty, vaikka olin kytännyt kuorman saapumista kaksi viikkoa ja soitellut perään.
Onneksi hauskojen synttärijuhlien suma on raottanut väsymyksen ja loskan harmaata verhoa. Keskiviikkona ystäväni nelikymppisillä muistelimme Yo-talon legendaarista tanssilattiaa, joka ei enää koskaan palaa paitsi satunnaisina häivähdyksinä kangistuneissa muuvseissa Klubin Tummilla tunneilla. Voi vanha ja väsynyt.
Eilen uskomattomilla Ryhmä Hau -kutsuilla Pojan ratkoessa jännittäviä tehtäviä, retkotin aikuisten kahvipöydässä kakkua syöden ja meinasin kiivetä synttärisankarin mummun syliin tämän tarjoillessa santsikuppia. Lempeän mummun kotoisa kestitys tuli yhtä tarpeeseen kuin kolme kuppia kahvia illalla kuudelta.
Niin mukava, että huomennakin on tiedossa kivat lastenjuhlat. Etenkin kun lauantaille suunnitellut Bad Mums -pikkujoulut on sairastapauksen takia peruttu. No ehkäpä Sad Mum voi huomenna yrittää vaikka nukkua univelkojaan.
Leppoista viikonloppua kaikille! Tästä se taas.
Sulla on menossa ne kuuluisat ruuhkavuodet. Relaa, hei. 🙂
Tuli mieleen tuosta päiväkotiepisodista, että miten mahtavaa on, kun meillä on näitä tukiverkkoja kuten päiväkoti, mutta. Joskus niillä tuntuu lipsahtavan kyttäyksen puolelle.
Meidän kehitysvammainen lapsemme sanoi aikoinaan päiväkodissa, että isä löi, vaikka oikeasti isä vain korotti ääntään autossa (mikä ei tietenkään ollut fiksua), koska oli kiire töihin ja lapsi pani hanttiin tarhaan menoa. Siitähän haloo nousi.
Ne, joiden lapset ovat jo isoja, saattavat unohtaa, mitä on olla jatkuvan väsymyksen vallassa. No, hoksaavat sitten taas, kun vaihdevuodet pitää öisin hereillä…
No niin, totta sekin, mutta kun ei kerkee relaamaan!!
voi onneksi meillä ei kyllä päikyssä kytätä,tai en ole ainakaan huomannut. Mutta tuota en kyllä tiedä, mitä Poika siellä meistä puhuu.. 😀
Vaihdevuosia kohti!
”Toisaalta pakohuoneen loukussa voisin arjelta piilossa kerrankin nukkua vuosisadan päikkärit.”
JOOOOOOO!!!1!!!!!!11!! Hyvä ajatus.
Hei. Mää en päässy ulos sieltä huoneesta, mutta sinne ei saanu jäädä!
Lunta satoi ja perinteisesti vettä päälle. Turhaantehtyjä lumitöitä mulkoillen sohjossa kahlaten muistelen haisevia patterin päälle kuivumaan venyteltyjä villatumppuja. Nostalgiakaiho romantisoi senkin tumppulemun.
JUST TÄTÄ. NIIN TÄTÄ.
Just näin. Ja tuo aikuisen immeisen (lue: mummo) läsnäolo on väsymyskaaoksessa niin ihanan helpottavaa. Mulla oli pahimpana vauvaväsymysaikoina kaamea ikävä kunnon mamma-auktoriteettiä. Ulkomailla kun asuin, oma äiti oli kaukana. Onneksi sitten ranskalaisesta kätilöstä oli olkapääksi. Täällä Ranskassahan piti synnytyksen jälkeen käytä siinä kuuluisassa alapääjumpassa (ehkä too much information, anteeksi), joka kohdallani sitten muuttui ennemminkin mummoterapiaksi.
Joo, välillä tekee mieli kömpiä puistomummonkin syliin istumaan ja sanoa, että huolehdi sää näistä pojista, mää nukun.
peukku siis mummoterapiulle, mutta siis mitä, alapääjumppa!? Ensin olin ihan että whaaaat, mutta toisaalta, ihan järkevää. Tulee ainakin tehtyä!! 😀
Hajosin koko tekstille 😀
😀 😀