Seitsemän vuotta sitten lensin joululomaksi Suomeen ja joulupäivänä matkustin junalla Savoon tapaamaan Hipin perhettä ensimmäistä kertaa. Junassa konnari vei viimeiset rahani huomattuaan opiskelijatarrani puuttuvan. Mitä syvemmälle itään puksutimme, sitä kovemmaksi kävi pakkanen, kolisevimmaksi vaihtuivat junat, hövelimmiksi muuttuivat tarkastajat ja sitä enemmän jännitin appivanhempieni tapaamista.
Ovella tervetulleeksi toivotti aikamoinen akkalauma: Hipin äiti, isoäiti, kolme siskoa ja italialainen vaihtosisko. Joukon jatkona Hipin isä ja luppanen koira. Moro! Esitin olevani asiallinen, fiksu ja mukava. Myötäjäisiksi toin joululahjoja. Söin lautaseni kiltisti tyhjäksi, mutten kehdannut ottaa lisää lohta. Huomasin Hipin äidin pitävän minua kehdonryöstäjänä, koska kysyi ohimennen syntymävuottani.
Puumuuteni lisäksi nolostuin hävitessäni Trivial Pursuitissa, mutta järjen rippeilläni tajusin neropattiperheen pitävän minua sivistymättömänä idioottina. Kun Hipin jättimäinen kännykkälasku ulkomaan puheluineen vilahti keskustelussa, sivistymätön kehtopuuma-puhelinriistäjä katosi mumisten vessaan. Häpesin silmät päästäni nukuttuani Tapsan tanssien jälkeisenä aamuna vahingossa yhteentoista ja tönkköilin aamupalalle lounaspöytään, jossa suunnilleen koko suku odotti huonotapaisen unikekominiän ylösnousemista.
Hipin mummolassa pelkäsin hevosta ja huomasin, että minua pidettiin auttamattomasti luonnosta erkaantuneena kaupunkilaishupakkona. Lähtiessämme ostimme rautatieasemalta alennuksella perhelipun: aikuisen mukana lapsi puoleen hintaan (uskoivat minun olevan 15-vuotias) ja miniävierailun loppuhuipennuksena olin vankkumattoman varma, että viimeistään nyt appivanhempani pitivät sukuun pyrkivää puumaa saletisti persaukisena junapummina.
Vaikka koko perhe vastaanotti minut alusta asti ainoastaan sydämellisesti, jännitin ensimmäistä kyläilyä äärettömän paljon. Yritin olla mukava, kohtelias ja tehdä vaikutuksen. Tenttasin Hipiltä Vihasko ne mua? Kuinka paljon ne vihas mua? No mitä ne sano? No sanoko ne, että nukkukin koko päivän? Oliko se joululahja ihan tyhmä? No sano ny jotain! No sano ny mitä ne sano! Olinko tosi nolo? Onnekseni asuin toisessa maassa, jonne häippäsin häpeämään heikkouttani kehdonryöstöihin, nukkumaan liian pitkään ja nolosti pelkäämään isoja eläimiä.
Seitsemän vuoden jälkeen kyläilyni appivanhemmillani ovat edelleen noloja.
Saavuttuamme Hipin perheen luokse toissapäivänä taannuin hetkessä kiukuttelevaksi teiniksi ja tiuskahtelin kypsään juupas eipäs nönnönnöö-tyyliin keittiöremontin suunnittelusta appiukolle, joka myöhemmin ystävällisesti toi rautakaupasta lattiaesitteitä. Trivial Pursuitia pelatessamme pokkana veikkailin vastauksia tämän-kaikki-tietää-kysymyksiin ja nielin punkun kanssa tappioni mankuen lisää viiniä. Menin kaapille santsaamaan neljättä kertaa juustoa ja söin salaa koristeeksi tarkoitettuja suklaamunia. Tavarani ovat vahingossa levinneet ympäri kämppää ja eilen huusin kärttyisenä eteisessä, kun tukka oli taas niin helvetin huonosti! Nukuin yhteen, katselin telkkaria ja ruikutin yöpuvussani sohvalla, että keittiössä päivällistä kokkaava kohtuullinen anoppi toisi minulle edes lasin vettä. Kiitos!
Harmittaa, että asumme sen verran kaukana, ettei unikekopuuma voi kyläillä täällä joka viikko! <3
Se menee aina just noin. On joko liian yrittäväinen ”tyrkky”, joka lopulta hajottaa jotain arvoesineitä kun yritys on niin kova, tai vastaavasti laiska kaupunkilainen, joka ei osaa tehdä mitään eikä edes yritä 😀 Mutta mä en kyllä muista omaa ekaa käyntikertaani.. ”Tervetuloa!” oli ainut, mikä jäi päähän ja sen jälkeen kaikki on sumua.. pelkäsin varmaan niin pirusti xD
Ekan kerran kun menimme appivanhemmilleni kylään, koko viikonlopun aikana Anoppi ei kysellyt minulta mitään, ei niin mitään. Olin ihan varma että olen mokannut kaiken, ja hän ei ole ollenkaan kiinnostunut minusta, eli ei pidä minusta. Kun olimme lähdössä pois, Anoppi huikkasi perääni, ”oli tosi ihana tavata! Tulkaa pian uudestaan! ja sitten ei tarvi kummankaan meistä enää jännittää ;)”
Ajellessamme kotiin päin, mies sanoi äitinsä kehuneen hänelle, että tosi kivan tytön on löytänyt. Lopulta hiljaisuuden pitoonkin löytyi syy: Anopille oli tehty useaan otteeseen erittäin selväksi, että minulta ei sitten saa kysellä liikoja eikä tentata yhtään!! Etten vaan ahdistu tai säikähdä 😀
Jep, juuri näin 😀 😀
No ei multakaan anoppi todellakaan tentannut yhtään mitään, tuo syntymävuosikin tuli ihan ohimennen puheeksi, mutta vainoharhaisena tulkitsin, että nyt parin vuoden ikäero on paha homma ai jai..
Mutta niin sitä vaan tulkitsee kaikki kysymykset tai kysymättömyyden negatiiviseksi hui-miksi-se-noin-enkö-ole-hyvä -ajatuskuluksi..
Huuh, onneksi on ohi 😀 Ja onneksi on ihana anoppi! <3