Olipahan taas, tulipahan tehtyä ja suurin niistä on rakkaus.
Kiitos kaikille kuluneesta vuodesta, tulkoon ensi vuodesta yhtä ihana!
Onneksi olen sujuvasti pystynyt yhdistämään kotiäitiyden, työni ja jopa opinnot.
Olin aikatauluttanut viikonlopulle deadlinea riipivät duunihommat anopin ollessa hoitamassa poikia. Huonon yön jälkeen heräsin yhdeltätoista aamulla kiireellä tarkistamaan jo odottamiani työmateriaaleja meililaatikostani, josta yllättäen selvisikin asiakkaan hylänneen tarjoukseni. Jes! Jes! Jeeees! Uskomattomien Olen tuulimylly! Olen tuulimylly –tuuletusten saattelemana ilmoitin anopille meneväni takaisin nukkumaan. Joo ei mulla ookkaa tänää töitä! Ne hylkäs mun tarjoukse! Joo, nii..nii harmi. Emmää juokkaa tätä kahvia, mää meen nukkuu. Ku mulla ei ookkaa ny töitä, kunne hylkäs sen tarjouksen! TOOOSI HARMI!
Eilen vanha asiakas soitteli. Joo ei oo paha paikka, tässä teen ruokaa. Niiii mitäs sitä kotiäiti muuta heh heh hee.. Paistinpannun taustalla soi Muumitaikapilvikarkelo sekä huuto äitii-onko-se-ruoka-jo-valmista. Lähestyvälle Hipille viitoin kansainvälisen Mee-ny-helvettiin-sen-itkevän-vauvan-kanssa-ihan-hirveen-tärkee-puhelu -viittoman.
Joo,hei jee! Tottakai oon kiinnostunu ja hyvin mää ehin. Sehä ois kiva projekti. Selvitä se, nii palataa iha kohta ja tsekataa. Kolmen tunnin päästä asia palaa mieleeni täysin uppeluksista neverhöörd-näistä-asioista –korista. Puhelimenikin on näköjään soinut keittiön pöydällä apteekin muovikassin ja sipulinkuorien alla -kolme tuntia sitten.
Soitan asiakkaalle ja sanon laittavani yhteistyötaholle meiliä, jonka lähettäminen (seuraavana päivänä) onkin hankalaa, koska muistan henkilön nimen väärin. Häh, siis miten en löydä mun meileistä sen nimee? Eiku eii v**** Teemu Bergmanihan on sen yhen bändin laulaja! Voi v****! Miten mää oon näin pihalla. Ai niin SE on se, iha eri tyyppi..Mitä mun pitikään lähettää!?
En muista, mutta lähetän lempiklubilleni viestin, jossa ruinaan VIP-korttia ensi vuodelle.
Marraskuussa lupauduttuani isompaan projektiin olin luottavaisen varma kaikkien asioiden ja kontaktien palautumisesta mieleeni sitten ku vaan alan tekeen ja muutenki. Niin kuin eräänä yönä heräsin hätkähtäen mieleeni palauduttua Ai-niin-mullahan-on-opinnot-kesken!! AAAAArgh! -faktan- Kyllä voi sellaisenkin unohtaa kymmeneksi kuukaudeksi.
Viikko aamuöisen heräämisen jälkeen keskeneräinen Yamk-tutkinto palautuu mieleeni päivällä kärrätessäni vauvaa taloamme ympäri samalla, kun kurkistelen ikkunoista sisälle Pojan istuessa Oktonauttien ääressä banaani kädessä. Soitan ryhmäni opettajalle, joka sekin on vaihtunut jo aikoja sitten. Kuunnellessaan selitystäni opettaja luultavasti luulee saavansa vahvan dejavun selittäessani (samalla, kun työnnän vaunuja, joista kuuluu etäinen vauvan univaikerointi) Niiin no sittenhä mää olin raskaana ja sitten oli niitä töitä ja sittenhän mää taas sain lapsen, MUTTA ny mulla ois ihan erilailla aikaa ja innostusta. Joo oon tosi innoissani!
Dejavu-puhelussa opettaja kehoittaa hakemaan (jo toisen kerran menettämäni) opinto-oikeuteni takaisin. Joo, mää soitan sinne opintotoimistoon heti tänään! Hoituu! Mutta vauva ei enää nukahda, eikä ikkunasta tekemistäni havainnoista päätellen Poika enää banaanin jälkeen halua katsoa Oktonautteja, vaan ’puhuu’ ikkunassa ’puhelua’ upouuteen itkuhälyttimeen nojaten banaanikädellään ikkunalasiin.
Opintopuhelu siirtyy jääden kärähtäneen makaroonilaatikon, iltaisen apteekkireissun, pyykkivuoren, silmätippojen, jouluostosten, vaihtohanskojen, yöheräämisen, kiireisempien työasioiden ja vaunujen sadesuojan alle. En ole vieläkään soittanut opintotoimistoon ja ajatus pakollisesta esseestä saa hakkaamaan itseäni käsillä naamaani huutaen Älä lyö ittees älä lyö ittees älä lyö ittees.
Neuvolan unohdan joka kerta. Toimistoporukan pikkujouluihin olin menossa vääränä päivänä. Hyllyllä pölyyntyy jo toista kuukautta kirjekuori, josta kirjanpitäjäni ei enää jaksa laittaa meiliä. Blogikin unohtuu helposti, kunnes joku kysyy asiasta. –Ai! Niin! Kauhee! Joo! On mulla seki! Onkse yhtää hyvä se mun blogi hei vai tuleeko aina sellane myötähäpee?
Töröttäessäni sateessa hiljaa keinutolpan vieressä mielessäni käy ajatus, miten ihmeessä ajattelin opiskelun hoitaa, jos aikaa tai muistia ei jää yhteen puheluun. Jota seuraa toinen ajatus: Miten ihmeessä kukaan voi tehdä kultakalan lähimuistilla töitä? Jota seuraa perus sekoasikaishöttöä: Pitäisköhä mun vaihtaa vaa alaa, mennä vaikka johki akvaariokauppaan töihi. Vaikka emmää kyllä haluu putsata niitä akvaarioita ja pelkäsinkös mää kaloja. Totta! Mää pelkään kaloja. Oho, nyttoi nukahti toho keinuun! Miten voi tollai nukahtaa…Vähänkö siistiä! Mikä mulla olikaan just mielessä? Emmää muista. Joku tärkee ajatus..liitty kaloihin.
Onneksi pollani on niin sekainen, että jopa hetkellinen realistinen ajatus satunnainen epäröinti jää nopeasti mylläkässä keinun alle ja seuraavassa maanisuuden puuskassa, lähettelen kaikkivoipaisena Cheekkinä tulessa taas vanhoille asiakkaille meiliä joo mää hoidan nää! Soittelen mm. Ylelle hakeakseni työpaikkaa (jonka hakemiseen en täytä vaatimuksista puoliakaan, joka hukkuu neverhöörd-koriin ennen kuin löydän jumittuneelta epätietokoneeltani CV:ni, jonka kuvassa päässäni on aurinkolasit). Selitän Hipille osaavani kirjoittaa helposti ihan vastaavan kirjan, kuin juuri lukemani hittiteos -ehkä kirjoitan jopa vähän paremman, juoni vähän ontui – Ai niin, että sie ossaat kirjottaa tollase dekkarin? Niin niin, että sie ossaat kirjottaa tollase maailman laajuse bestselleri? No hae ny äkkiä kynä, jos siulta semmone lähtee..
En enää yhtään ihmettele, että isäni joskus unohti syntymäaikani tai ajoi kaksikymmentä kilometriä työpaikalleen unohtaen jättää minut alkumatkasta kyydistä ala-asteen pihassa (Olin tietysti koko automatkan hiljaa edes ihmettelemättä outoa reittivalintaa -en ollut silloinkaan terävin intiaani muumilaaksossa- ja työpaikan pihassa napitin takapenkillä reppu selässä YLLÄTYYS!).
Nyt en enää muista, mikä oli aloittamani blogipostaukseni aihe. Sori siitä. Vauva itkee, täytyy mennä imettämään. Ei mulla muuta. Kai.
Moro!
