Puoliksisyötyjen leipien syvin olemus ja elämän ihme

Poikkesin eilen Lietsussa lastentarvikeliikkeessä ostamassa rikkinäiseen vaununrenkaaseen varaosaa. Puhtaiden turvakaukaloiden ja koskemattomien yhdistelmärattaiden keskellä mieleni palasi kolmen ja puolen vuoden takaiseen käyntiimme kyseisessä puodissa.

Odotin Poikaa viimeisimmilläni hakiessamme liikkeestä vaunuja ja vaiheillessamme puuttuvia vauvakamoja. Kuin vauvan syntymän jälkeen ei enää koskaan pääsisi kaupasta tutteja tai hoitoalustaa hakemaan. Neuvolan opuksessa kehoitettiin tekemään ruoatkin valmiiksi pakkaseen ja ostamaan vähintään pari pakettia vaippoja. Kaiken on oltava valmiina!

Pää loppuraskaudesta pehmenneenä (jo ensimmäiselläkin kerralla) tunsin tarvetta käpertyä sikiöasentoon kaupan pinnasänkyihin. Itkeä olevani helvetin peloissani, enkä tiedä selviäisimmekö ilman silikonista imetyskorua ja bumbo-istuinta. Kuinka monta tuttipulloa ihmisillä edes yleensä on, kaksi vai kaksikymmentä? Ahdistuneena jankkasin pinnasängyn päälle kiinnitettavän Nalle Puh -hoitoalustan pilaavan kauniin makkarimme fengshuin, mutta äidillinen myyjä jämäkästi kehoitti kuitenkin hankkimaan hoitotason ja säilyttämään sitä vaikka saunassa.

En aavistanut rumahkon nallealustan olevan alkusoitto kilikoliseville viidakoille, karjalanpiirakoilla nuijituille turvaistuimille ja rämiseville muoviautoille, jotka nauraen tööttäävät tunnelmavalaisimilleni. Myyjä tuli tarkistamaan turvakaukalon telakan sopivuutta autoomme parkkipaikalle. Syyskuun ilta alkoi jo pimetä ja minä purskahdin itkuun liikennevaloissa Särkän kohdalla.

Tänään katsellessani puhtaita, uusia lastenvaunuja, sanoin tutunnäköiselle myyjälle tuntevani haikeutta. Kaikki oli silloin niin uutta ja ihmeellistä, harkittua!..ja nyt tää on vaan tälläsiä lennosta napattuja varaosia, rumia sadesuojia ja käytettyjä sandaaleita! Millään ei oo enää mitään väliä.

Ennen sentään vaunujen värillä todella oli väliä.

Myyjä naureskeli ja meni varastosta hakemaan varaosaa. Hippi istui autossa odottamassa lasten kanssa ja minä hipelsin söpöjä virkattuja mobileita kaupassa. Väyvä, väyvä, väyvä! Varovasti kokeilin työntää kääntyvillä pyörillä varustettuja uusia yhdistelmävaunuja. Hellästi silitin vaunujen pehmusteita muistellen itseäni valitsemassa rattaita ja turvakaukaloa epävarmana tulevasta, mutta varmana siitä, ettei olohuoneemme lapsenkaan tultua täyttyisi muoviroinasta tai puoliksi syödyistä leivänkannikoista ja puuroisista ruokalapuista.

Kääntyvät etupyörät tuntuivat näppäriltä ja yritin muistella, miksi valitsin vaunuihimme aikoinaan tavalliset renkaat. Olisin halunnut neuvoa ja lohdutella kolmen vuoden takaista itseäni.

Kertoa hoitoalustan olevan kätevä ja tarpeellinen. Kaivaa verta nenästäni besserwisseröimällä viimeisimmillään raskaana olevalle kärttyiselle Asikaiselle: siinä kuule tyttö ne nallepuhin ja pöhin kuvat unohtuu aika äkkiä, kun on koko kämppä täynnä muovisia leluja, vaippoja ja puoliksi syötyjä leivänkannikoita! Kurkkusiivuja siellä täällä. Sää kuule ihan tyytyväisenä ripustat ysärikuvioisen hyppykiikunkin keskelle ruokailuhuoneen oven karmia, jotta saat rauhassa juoda kahvin ja selata päivän lehden puurolautasten täyttämällä pöydällä, jonka sotkut ei sua vois vähempää kiinnostaa.

Sanoisin myös valikoimieni yhdistelmävaunujen olevan ihan ok, kestävät mukavasti vielä toisellekin syysvauvelille. (Mitä nyt yksi rengas vähän reistailee)

Lisäksi neuvoisin itseäni lähtemään heti lapsivesien mentyä ripeästi sairaalaan, enkä suihkuun huutamaan.

Jakaisin salaisuuden, ettei lattialle tippuneilla kurkkusiivuilla ole merkitystä ja, että puurot vaan tuppaavat leviämään ja tarttumaan joka paikkaan. Lattialta pienen sukkaan ja sukasta sohvatyynyyn ja mamman tekemään vilttiin. Jonka jälkeen sohvalla istuessa tahriutuvat vaatteet ja sellasta se vaan on. Älä sää siitä välitä! Puuro on semmosta! Mutta ei se haittaa mitään!

Lopuksi kertoisin pelokkaalle itselleni, kuinka pieni silkkinen käsi viittaa kintaalla Nalle Puhille ja tuhisee määrätietoisella lyttyisyydellään täydellisen fengshuin koko kotiin. Puristaa pienellä otteellaan suoraan sielua saaden liikutuksen kyyneleet valumaan kaupan ketsuppihyllyllä. Kuinka pienen lippahattupään uskaltautuessa paloauton rattiin, huomaa itse taputtavansa käsiä yhteen ylpeänä iloiten ja tasajalkaa hyppien. Kuinka yöllä herää silittämään pieniä varpaita silläkin uhalla, ettei saa taaskaan koko yönä nukuttua yhtäkään yli tunnin pätkää ja aamulla huomaa olevansa ruokakaupassa mekko auki aamutossut jalassa.

Haluaisin kertoa hoitoalustakriisi-itselleni vauvan voimasta, jos osaisin. Elämän suurinta ihmettä ei saa sanoiksi, eikä rinnassa läikkyvää lämpöä voi kuvailla. Tosin ei kolmen vuoden takainen minäni uskoisi sanaakaan, vaan jatkaisi vinkumista vaunukopan sisävuorin luonnonvaaleasta kiemurakuviosta. Mutta mää halusin KAIKEN olevan mustaa!

Onneksi lapsilla, jo ihan vastasyntyneillä, on luontainen kyky saada sisävuoriääliötkin ymmärtämään tärkeimpiä asioita. Kuten puoliksisyötyjen leipien ja kurkkuviipaleiden syvimpiä olemuksia. Sietämään kirkkaita ja iloisia värejä.

Hyvää äitienpäivää kaikille!