Kun olin maanantaiaamuna vienyt harmistuneen pojan päiväkotiin, kaatanut hameelleni tulikuumat kahvit, ajanut kilpaa vanhassa-ajassa olevan kellon kanssa satakahdeksankymmentäkuusi kilometriä, jumittanut ruuhkassa, skarpannut kuudessa palaverissa, huomannut lommon auton kyljessä, kantanut kolmen ihmisen kamoja tihkusateessa, purkanut työmeilejä autossa ja kun vihdoin istun hetkeksi, pirisee puhelin.
– Myö ollaa junassa.
– Mää just pääsin hotelliin, voitteko tulla tänne?
– Missä seo?
– No, tää hotelli on siinä ihan lähellä asemaa, Kaisaniemessä. Tiiätkö tän?
– E.
– Sama hotelli, missä oltiin just kesällä. Tiätkö ny?
– E.
– No ihan keskustassa. Muistatko sen baarin, missä viimeksi oltiin?
-E.
– No, muistatko, mite kävellään kurviin?
– E.
– ..tai mentiin Tillille?
– E.
– Tiätkö Ateneumin?
– E.
– Noku tuut niistä rautatieaseman pääovista, lähet sinne vasemmalle…
– Mikä pääovi?
– No !##%&## mää tuun vastaan!
Karavaani saapuu.
Hetkessä kiire ja stressi muuttuvat turhaksi....ja hotellihuoneen sänky suureksi pomppulinnaksi. Kärttyisyyteni naurettavaksi. Hippi ostaa kaupasta leipää, juustoja ja rypäleitä. Hakee aulasta jäitä.
Maanantai muuttuu paremmaksi <3
Hyvää alkuviikkoa!
Lue myös
Lue myös 10 kommenttiaErään kriisin anatomiaBrunssitunnelmia ja näkymiä kauniiseen naapurikotiinKotimaisia kevään merkkejä (sis. ALEKOODI)8.5.20195.5.201910.4.2019