Jengi onkin varmaan jo kelannu, mis mä oon ollu, ku tääl blogissa on vallinnu niin sanottu radiohiljasuus. Mä oon tosi pahoillani, toivottavasti te ette oo unohtanu mua tai hädissänne tehny mitää etsintäkuulutusta.
Yleensähän mä postaan joka päivä, et turha väittää et tää bloggaajan ammatti mitään helppoo ois. Vaikka tää saattaa sinne ruudun toiselle puolelle näyttää siltä, et mä vaan hillun design-räsymatto päällä, hileet naamassa juomassa Happy Joee mun blogikolleegejen kans, mut oikeesti jengi, tää on tosi raskasta. Mun Olympus Penistä hukku se lipuska, joka pitää sen akun ja muistikortin paikallaan.
Mut okei okei jengi, pakko myöntää, on täs myös positiivisia puolia. Kerran mä sain (blogin kautta) bägin puuroo ja myslii, joista mun pitiki postaa, mä mietin jo kivaa näkökulmaa ja otin pari tosi valkosta valokuvaa. Ripottelin niit myslei pitkin leivinliinaa ja ootin päivänvaloo.
Mut sit tuli se pähkinäkohu. Et bloggaajien ois pitäny tuottaa ammattisisältöö pelkällä pähkinäpalkalla, nii sit kaikki päätti, mä päätin, et hell no. Mä haluun palkan mun työstä, kattokaa vaikka bloggaajien verotiedoista. Nehän jengi käy tsiigaa joka vuosi, siel ei paljo pähkinätulot paina. Mut mää oon päättäny olla ilone ja ylpee mun menestyksest, ei meinaa oo tullu yhdes yössä tää.
Ei oo tosiaan aina herkkuu kantaa goodiebägii kissanristiäisissä. Kerranki meitsi kutsuttii (blogin kautta) Harri Hylkeen musiikkiesitykseen Silja Symphonylle. Mä kävin hakees Ivanan showroomilta kledjut (blogin kautta) lainaa, mutta sit ne bileet peruttiinki jonkun jäätävän epidemian takia. Siellä botskilla oli ollu ykätauti vähä isommallaki jengillä. Just ku mä olin vihjaillu, et se viidensadan euron tunika näkyis blogis fotois, oli ollu puhetta videostaki ja instanostosta. No onneks mä muistin sit sen pähkinä-casen ja aattelin, et jengi kyl varmaa ymmärtää, etten mä voi tehä juttui pähkinäpalkalla. Pähkinöillä ku ei laskuja makseta tai perhettä ruokita. Paitsi jos on orava.
Mut yks, mistä mä oon tosi kiitolline. Nii mä oon saanu tän blogin kautta ihan oikeita ystäviä, joiden kanssa ollaa nähty ihan oikeessaki elämässä, face to face, livenä. Tosi helmejä persoonia, joiden blogeja mä en nyt kuitenkaa linkkaa tähän, ettei niiden blogien analyytikkakäppyrät pomppaa omieni yli.
Joskus jengi väittää, et bloggaajan ammatti ei ois oikeeta työtä. Se menee mulla ihan tunteisii ja mä kirjotan siitä joskus tosi diipin postauksen. Se on mun tapa käsitellä keloja. Mä kerron siitä joskus, vaikka heti ensi viikon sunnuntaina, muistakaa tsekkaa se, koska nyt mä en kerkee. Mun on nyt pakko skeittaa mun officelle mööttiin, enkä osaa skeitata, niin parempi lähtee ajoissa. Mulla on tosi kiire, koska bloggaaminenkin on oikeeta työtä, vaikka jengi välil muuta luulee. Onneks jengi voi itte perustaa blogin ja koklaa, mite iisiä on yrittää Suomen ilmastossa saada hyviä kuvia pähkinästä ja sen jälkee koittaa houkutella jengi tsiigaa ne kuvat.
Niin, tosiaan mun piti nyt tänne mun blogiin, jota sä nyt luet, niin tänne mun blogiin kirjottaa, et miks mun oli hyvä pitää täs tälläne tavallista pidempi blogitauko. Tää on vähä vaikeeta kertoo, mut mä haluun kuitenki jakaa tän jengille, ku must ois tärkeetä kannustaa kaikkii puhumaan avoimesti näistä mentaalijutuista ja siks toiseksee, kun mä jaan täällä kaiken muunki.
No jengi, mul oli täs sellane hirvee burnout ja niiden kahen päivän aikana mä aloin ihan tosissani kelaa juttui. Mulla menee aina välillä ihan mustii. Mun oli pakko ottaa vähä etäisyyttä. Jotta mä näkisin paremmi lähelle, et kuka mä oon. Tosi diippii shittii. Eka mä kelasi, et mun on pakko päästä Berliiniin, mut sitte mä kuulin, et Weddingissä on nähty säbäjäbiä syömäs falafelii, josta tamperelainenki voi päätellä, et Berliini alkaa oleen out. Taputeltu.
Mä lähin sit pohjosee pariks päiväks kelaa asioita, ottaan etää. Kysyin, et oisinko mä voinu saada blogidiilin ja valkosen kylpytakin Oulun Cumuluksesta, mut se proggis meni puihin. Ne jäbät niin ei tajunnu omaa etuaan, mun blogilla on kuitenki kymmeniä tuhansia lukijoita ja pystyn tarjoomaan näkyvyyttä enemmä ku mikään Lapin Kansa, joka seki alkaa oleen jo yhtä out, ku Berliini. Kuka enää lukee mitää printtii anyway?
No mä menin kuitenki sinne hotellii. Mä kaaduin tuulikaapissa ja sillo mä tajusin ittestäni tiettyjä juttui. Ensinnäki, et mun on pakko ottaa nyt vähä ryhtiliikettä, et ei enää tälläsiä kolmen päivän ryyppyputkia. Ne ei todellakaan tee hyvää jengille! Enkä mä aijo keventää dokaamista mistään ulkonäöllisistä seikoista, jos jengi nyt heti niin luulee. Mä oon ihan sinut ulkonäköni kanssa ja siitä todisteena ensi viikolla blogissa on luvassa taas ennen- ja jälkeen-raskautta kuvat heti kun vaan erotan niistä, kumpi oli ennen ja kumpi jälkeen sekä lisäksi no-makeup-mutta-vähän-bb-voidetta-kuvat. Olkaa kuulolla ihanat.
Enkä mä siis aijo vetää nyt mitään radikaalia puhdistuskuuria tai nollatoleranssia, jos jengi nyt sitä pelkää. Vaan ihan terveellä järjellä vähän himmailla ja parantaa elintapoja, oman fiiliksen mukaan. Mutta jos joku vaikka juhlissa, keikalla tai kyläillessä tarjoo tuopin tai vaikka lounaalla lasin viiniä, niin en mä kuppiin sylje. Elämästä pitää muistaa vähän nauttiakin!
Mut Jengi. Tuli vähä sellane paskamutsi-kela siitä törttöilyn määrästä, mut sit mä kelasi, et hei: mä oon muutaki ku vaa äiti, et mun pitää välillä saada minuna itsenäni maata Oulun Cumuluksen tuulikaapissa, jos mulla on sellane tilanne, etten mä pääse ylös. Ja sit kun mä tein sen matkan, niin kaukaa pystyin näkeen tosi tarkast Tampereelle, kun mä olin sen kahen päivän burniksen takia vetäytyny sinne kelaa juttui, niin ihan ku mä oisin kattonu sellase henkisen kaukoputken läpi ja tehny matkan itteeni ja mä tajusin ihan kristallinkirkkaasti, et oikeesti
kolmen päivän sönköttämisestä tulee vähä outo olo.
Mul on tos jonos tuuttaamas kaikkia ihania yhteistöitä ja arvontoja teille hanipöppelisgöbbelssit, mut tästäkin tekstist jengi ehkä huomaa, et meitsin pitää vielä vähä järjestää mun keloi ja tuulikaappia ennen ku oon valmis palaa tän mun blogin, jota sä nyt luet, niin sen blogin, blogitauolta. Tulee nimittäin aika sekavaa settiä tällä hetkellä. Mun oli nyt vaan pakko käydä lyhyesti kertoo näin väliaikatietona jengille, et mikä meininki. Et pönttö sekasi.
Ja vaikka henkisesti ja fyysisesti se Oulun reissu oli tosi raskas, niinku tää bloggaajan ammattiki on, niin jengi, joskus on matkustettava kauas, jotta voi nähdä lähelle.
Pelkkää lovee jengi!
– Asikaine
Lue myös: