Luulin tänään olevan ihan tavallinen arkivapaa.
Perusperjantai, jolloin heräilemme ilman kelloa poikien kanssa Hipin jo lähdettyä ennen seiskaa. Minä havahdun viereen mönkineen Pikkuveljen puristaessa kaulaani. Äiti sä olet niin rakas mulle, äiti saanko kuiskata äiti. Shhhshhhshhss Mennään alakerrrtaan äiti! Huolimatta hiusteni päällä istuvasta punapäästä esitän vielä hetken nukkuvaa, kunnes Poikakin alkaa huhuilla lasteenhuoneesta. Noustaan jo hei! Mennään alakertaan!
Alakerrassa eilisten tiskikasojen aiheuttama hetkellinen ahdistus ohenee huomatessani Hipin jättämät aamukahvit. Perjantain lastenohjelmat eivät ole kenenkään suosikkeja, mutta aina ne katsotaan -niin tänäänkin. Pojat syövät paahtoleipää ja kurkkuviipaleita omissa lepakkotuoleissaan köllötellen ja minä juon sohvalla kahvia Hesaria selaillen.
Kunnes Syrhämä lopulta taas käy liian jännäksi ja telkkari on suljettava. Poika tunkee lehteä kannattelevan käsivarteni alta väkisin syliini sohvalle. Kahvit läikkyvät lehdelle. Hei katto ny vähä! -Mutta mikä kuva toi on? Onko noi puita, onko jossain noin isoja puita?
Selitän apinanleipäpuiden olevan yli 5000 vuotta vanhoja ja niiden olevan nyt mystisesti kuolemassa. Mitää? VOI EI!! Onkohan niillekin liian kuivaa? Voiko niitä kastella, äiti? Pojan silmät suurenevat huolesta. Selitän, ettei ehkä mitään ole tehtävissä ja mietin, miten ilmastonmuutoksesta voisi kertoa, jolloin poika neuvokkaana juoksee etsimään kameraa ruokailuhuoneen legojen ja askartelutarvikkeiden seasta. Otetaan niistä apinapuista nyt heti valokuva, äiti. Jos ne puut kuolee, niin me ollaan nähty ne ja me voidaan katsoa sitä kuvaa!
Myöhemmin voitelen keittiössä eväsleipiä Pikkuveljen hoipertaessa pyöräilykypärä päässään ovesta ulos selässään avonainen Ryhmä Hau -reppu, josta tippuu väkevää pillimehua. Hei tuu tänne vielä, älä lähe mihinkään! Eka pitää laittaa kengät jalkaan! Pyöräillessäni huudan ohjeita edessäni vimmaisesti polkevalle 5-vuotiaalle, joka huutelee omiaan takaisin. Äiti kato mää ajan maastoreittiä täällä nurmikolla! Äiti kato mulla on turbovaihteet!
– KATO ETEENPÄIN!
Ääneni meinaa hukkua puuskittaiseksi yltyvään tuuleen, joka uhkaa muuttaa hiostavan kesäpäivän viileäksi. Ajamme siltareittiä, keinumme puistossa ja seikkailemme rivitalojen pihojen välistä, ehkä jopa vahingossa jonkun takapihan kautta metsään, jossa Pikkuveli pelkää leijonia niin paljon, että huutaa hätääntyneenä pyöränistuimessaan. Poika paiskaa pyöränsä metsäpolulle kadoten puiden väliin etsimään ketunleipiä, joita vetää kevyen lounaan verran. Pikkuveli ei suostu tulemaan pyörän kyydistä pois, vaikka polku käy jyrkäksi ja kiviseksi ja talutamme ylämäkeen hyttyset kimpussamme. Punatukkainen keisari istuu istuimessaan ja sulkee silmänsä, sanoo tuulessa haistavansa lehmän tuoksun.
Ruskeat lehmät löntystelevät rauhakseltaan lähemmäs aitaa, jonka raoista pojat kurkottelevat heinänkorsillaan. Poika saa sähköiskun lanka-aidasta Hei mää sanoin, että sen kanssa nyssitte oikeesti varovasti, siinä on sähköä, tulkaa kauemmas!!! Jonka jälkeen Poika saa heti toisen sähköiskun. Hei nyssi oikeesti! JOS JOKU SAA VIELÄ YHENKI SÄHKÖISKUN ME LÄHETÄÄ HETI KOTIIN!!! Pikkuveli yrittää oudosti silmiään siristäen laittaa naamaansa sähkölankaan. Ei v..NYSSI JÄTKÄT!
Piknik-pöydälle jää eväsleivistä vain pois nypityt juustot. Haemme Ahlmannin Tilapuodista kaksi jätskiä, jonka jälkeen vielä kolmannen, koska toinen halusi sittenkin suklaan, niin kuin toisellakin. No haetaan sitte. Katson ylimääräiseksi jäänyttä avattua vaniliatuuttia ja mietin, heitänkö roskiin vai syönkö jätskin, koska se nyt on siinä. Koska tälläistä tämä aina on.
Pikkuveli löytää metsän reunasta sähkö-isku-tuli-veri-aseen, jolla uhkailee meitä kukkapuutarhassa ja Hipin tullessa töistä suoraan retkiseuruettamme Ahlmannille vastaan, menemme poikien kanssa ison kuusen alle piiloon, josta ovelina vakoilemme pitkätukan yrityksiä löytää meidät. Hipillä on ollut viimeinen duunipäivä ennen kesälomaa, pojilla ei ole enää ensi viikolla päikkyä ja meikänkin työpöydällä on enää muutaman venähtäneen prokkiksen hommat ja sitten loma. Koko porukalla!
Pojan pyörä nostetaan autoon, mutta punapää haluaa tulla kyydilläni pyörällä. Mä oon niin onnellinen tässä pyörässä äiti. Hippi painaa torvea ohittaessaan meidät ja Poika huiskuttaa auton ikkunasta. Moi!! Äiti moi!!!!
Ja hetkessä aika pysähtyy. Jysähtää kiveksi mahaani. Tajuan tämän tuulisen perjantain olleen viimeinen arkivapaamme, jonka viettäisimme poikien kanssa kolmistaan. Aikatauluttomuudessamme ajelehtien, muiden ollessa kouluissa, päikyissä, töissä.
Pojat ovat aina olleet kolmepäiväisiä viikkoja päikyssä, jolloin olemme torstait ja perjantait valuneet porukalla. Viettäneet kolmistaan omia aikatauluttomia ja loputtomilta tuntuvia arkipäiviä. Syöneet aamupalaa olkkarissa, rouskuttaneet viltin alla porkkanaa, katsoneet liian monta muumia ja tehneet tulia. Istuneet pysäkillä odottamassa bussia ollessamme menossa Pikku Kakkosen puistoon tai Rullaan. Tai johonkin vaan. Pyöräilleet Iidesrantaan, Ahlmannille, puistoon tai ruokaostoksille lähikauppaan. Kiireellä hosuneet myöhässä neuvolaan ja jääneet käynnin jälkeen sinne aulaan leikkimään, koska ei kai meillä mihinkään kiire ole. Syöttäneet sorsia. Ihmetelleet maailmaa. Rakennelleet majoja.
Kolmistaan olemme löntystäneet loskassa Tappiin hernekeitolle, kun emme ole muutakaan keksineet. Olemme pelanneet pleikkaa, shakkia, aliasta ja Afrikan tähteä. Maalanneet, askarrelleet, rakennelleet, tapelleet. Leikkineet autoilla. Menneet piilosta ja hippaa. Hyppineet pitkin seiniä kotona. Leiponeet ja pelanneet sisällä jalkapalloa, kunnes pallo on lentänyt eteisen kattoon tiputtaen sähkökaapin oven jonkun päähän. Nyssi jätkät ihan oikeesti hei! Olen yrittänyt viikkailla vaatteita poikien hyppiessä kerrossängystä pyykkivuoreen. Sählännyt keittiössä kahden apukokin kanssa ja polttanut kalapuikot. Luvannut jälkkäriksi jäätelöä, jotta saisin edes hetken rauhaa. Tai tehdä töitä.
Olen sulkeutunut vessaan puhumaan kiireellistä työpuhelua kahden villiapinan hakatessa ovea VOITTEKO HETKEN OLLA, ÄITI PUHUU NY TÄRKEETÄ TYÖPUHELUA!!! Ja olen nukahtanut sohvalle Pikkuveli sylissäni ja herännyt tunnin päästä muumien edelleen pyöriessä. Huomannut kahvini jäähtyneen ja poikien keskittyneesti rakentavan junarataa ruokailuhuoneen pöydän alle. Olen nähnyt, kuinka isoveli ottaa vastuun luullessaan, etten näe. On kaatanut mehua kahteen lasiin keittiön pöydälle, siirtänyt punapäälle jakkaran vessanpöntön eteen.
Olen laskenut minuutteja, että Hippi tulisi jo töistä ja pelastaisi tältä saakelin sekoilulta! Ku emmää saatana saa olla ees vessassa rauhassa! Olen purskahtanut itkuun marketin kenkäosastolla ja raivonnut Alkon edessä autokärryissä tappelevalle parivaljakolle. Olen huutanut käsittämättömiä lauseita, kuten Nyt kukaan ei nyt enää haistele kenenkään pyllyä tai me ei lähetä sinne kauppaan! Ei verhoihin syljeskellä! Kuka on laittanu mun meikkipussin pesukoneeseen? BUSSISSA ISTUTAAN OMALLA PAIKALLA! KAIKKI ISTUU TÄÄLLÄ OMALLA PAIKALLA! Olen kiristänyt, lahjonut ja uhkaillut. Ollut pitämättä sanaani ja huomannut 5-vuotiaan olevan itseäni isompi ihminen.
Ja nyt vasta tajuan, kuinka iso. Tajuan tänään olleen kolmen pelaajan hyökkäysketjumme viimeisen yhteisen arkivapaan. Ketunleipämetsässä olimme vielä sama nahisteleva pikkulapset+kotiäiti-ketjumme, mutta kuin sähköiskusta, retkeltämme palasi eskarilainen.
Tänään oli viimeinen vellova, tukkanuottainen, lempeä, loputon, nukkainen, rakas arkivapaamme.
Kyyneleisissä silmissäni rullasivat filminauhana neuvolan punnitukset, äitiyspakkauksen kynsisakset, kuraiset rattaat, Ikean lihapullat. Poika eteisessä hyssyttämässä vaunuja punapään itkiessä niissä kuumissaan minun yrittäessäni hädissäni pukea. Pieni käsi pitämässä kiinni rattaiden aisasta jäädessämme bussista pois. Pysy nyt porukoissa, tuu tässä vieressä! Markettiin leviävät kärryt ja kaverit. Kotona talvihaalarin selästä löytynyt maksamaton purkkapussi.
Sormieni läpi valuivat liian aikaiset aamut, keskeneräiset puurot, perjantaipäivän hiljainen uimahalli. Kaikki nauru, kaikki kiukuttelu, kaikki kiireettömyys. Kysymykset saunassa, kysymykset metsässä, kysymykset liikennevaloissa. Helvetillinen hässäkkä ja piinaava tylsistyminen. Olkkarin lattialle levitetyt leikit ja överiksi menevät painimatsit, jotka loppuvat vasta kun jotain sattuu. Yökkäreissä vietetyt aamupäivät ja loskaisissa puistoissa törötetyt torstait.
Siinä ne nyt olivat, nämä-on-nyt-niitä-aikoja-joita-tuut-kaipaamaan -päiväni, yhden aikakauden loppu. Ja kuten apinanleipäpuille, ei mitään enää ollut tehtävissä tai kasteltavissa.
Syksyllä joka arkiaamu saatamme eskarilaisen reppu selässä koululle.
Takanani Pikkuveli kajahtaa kiivaaseen huutoon pyöränistuimessaan tiputettuaan sähkö-isku-tuli-veri-aseensa matkan varrelle. Käännymme takaisin etsimään pientä puukeppiä kävelytien reunoilta. Alkaa sataa vettä ja pyyhin kasvojani hihaani.
Voi, kuinka kaipaan näitä apinanleipäpuupäiviä jo nyt. Pieni silkkiapinani.
Lue myös:
Olen ruokamyrkytyksen kourissa maailman toisella laidalla jumissa, mutta hetken olin Nekalassa, Ahlmanilla ja teidän kanssa pyöräilemässä mullekin niin tutuissa kotimaisemissa. Ja pato murtui ihan totaalisesti tästä tekstistä, kirjoitat niin uskomattoman kauniisti!
Voi nyyh. Lähijunassa nieleskelen termariteetä ja kyyneleitä.
Ihanasti olet saanut vangittua tunnelmat ja tunteet sanoiksi. Sai ikävöimään omia silkkiapinoita jotka jäivät päiväksi kotiin isänsä kanssa.
Nyssitte ihanaa lomaa teidän koko perheelle!
❤️❤️❤️Täälläkin itketään. Meillä ihan sama tilanne..
Älä huoli. Elämä jatkuu kyllä. Jos mahdollista, niin järjestä työt arkisin aamupäiviksi. Eskarin jälkeen ehtii uimaan, puistoon, kaupungille, hiihtämään, kotiin löhöämään ja seiķkailemaan kyllä. Tiedän, ettei se ole sama kuin kiireettömän aamut ja kokonaiset arkivapaat. Viikonloppuna nauttii sitten kiireettömyydestä enemmän, kunhan ei ohjelmoi lauantai aamuun jalkapalloharkkoja. Ja silkkiapinat kyllä huolehtivat siitä, että seikkailut eivät lopu.
???
Meillä kahden isomman lapsen kanssa saatiin noita apinanleipäpuupäiviä viettää, koska aina oli se pieni taapero myös mukana kuvioissa. Nyt lyhennetyt työajat ja arkivapaat ovat taaksejäänyttä elämää. Kuopus pieni ei ole päässyt niistä nauttimaan. Ruuhkassa rynnitään.
Oon ajatellut, että voisin ehkä tehdä vielä hetken aikaa lyhyempää päivää tai viikkoa sitten kun hän menee kouluun. Saataisiin vielä kerran vähän väljyyttä tähän arkeen. Sitä on ikävä.
Ehkä siinä vaiheessa kaksi isompaakin, teinejä jo, nauttisivat. Tekisin niille leivät ja paijaisin kainalossa. ❤
Nyt osui arkaan paikkaan, näitä juttuja on nimittäin tullut pillitettyä jo parin viikon ajan.
Aloitin työt tällä viikolla ja pieni 2v marakattini meni hoitoon. Vaikka pääsen töistä suht ajoissa, jo kolmelta, ei se silti ole sama kuin ne yhdessä vietetyt päivät, tutuissa leikkiryhmissä käynnit, leivontapäivät ja muut. On nyt jo ikävä sitä vapautta ja määrätöntä aikaa.
Olisko ollu mahdollista, että kun kaupallisesta yhteistyöstä mainitaan postauksen alussa, niin mainitsisit myös tällaisten postausten alussa että ”kyynelkanavat avaava postaus”, niin osais valita lukupaikan paremmin? Oon sanaton. Samoja tunteita täälläkin.
Voi apua, ei tule itkulle loppua. Onneksi tein juuri positiivisen raskaustestin ja nämä sekoilut kotona jatkuu sittenkin vielä. Olet taikuri laittamaan kauniiksi sanoiksi arjen <3
?Aiemmat kommentoijat ovat osanneet pukea omat ajatukseni sanoiksi.
Niin kauniisti kirjoitat!
Tuli mieleen oma kotiäitien aika muutama vuosi sitten. Nyt avoimia päiväkoteja, rauhallisia aamuja, sotkuisia ja tahmaisia suukkoja poskelle. Sanoja pikkumieheltä : ”äiti, mie meen siun kaa naimisiin isona.” Nyt nuorimmainenkin lähtee eskariin syksyllä, iso pieni poika. Tytöt lähtevät jo kolmos ja kakkos luokalle. Enää lapset eivät tarvitse niin paljon äitiä,itsenäisiä ovat, pärjääviä ja ihania mukuloita. Mihin se aika katosi? Milloin lapset kasvoivat pikkulapsi vaiheesta isoiksi koululaisiksi? Minulla on niitä aikoja ikävä vaikka enää en sitä elämänvaihetta enää uudestaan jaksaisi. ❤️ Näin on hyvä ❤️
Kauniisti kirjoitettu, tallennettu hetket ja tunteet tekstiksi. Kiitos. Tällaiset tekstit ovat se syy, miksi luen blogeja. Entinen kirjatoukka minussa on laiskistunut, enkä kehtaa enää kiireissäni lukea kirjoja niin paljon kuin ehkä haluaisin. Luen blogeja, joista kaikista en edes tykkää tai joihin en voi samaistua, mutta se että niissä on edes välillä jotain näin hyvää, saa palaamaan takaisin blogien pariin. Ja toisaalta muistamaan, miksi rakastan (niin kirjojen kuin blogien) lukemista.
Tämä oli ihana ❤ Vaikkei omia lapsia olekaan niin jotenkin tämä osu ja uppos! Onpa mahtavaa että olet saanut viettää niin paljon aikaa poikiesi kanssa. Olen päiväkodissa töissä ja kyllä siellä aika monet ihan pikkuisetkin lapset tekevät (ihan liian) pitkää päivää ja aina sen viisi päivää viikossa…
Autsis! Nyt tuli itku.
Olemme samassa veneessä, meidänkin kippurahäntämme aloittaa eskarin syksyllä. Mihin hillopurkkiin säilötään nämä päivät, joita sitten joskus talven tuiskuissa maistellaan?
Aattelin etten viitsi lukea loppuun kun mulla lapset jo 19 ja 16…mutta väärinpä tiesin, tämä koskee kaikkia vanhempia aina, tällaiset tunteet tulevat päälle vuosienkin päästä, silloin vaan pillitetään hiukan eri kannalta.
Mutta hyvä ihme miten hyvin kirjoitat. Kiitos.
Vau mikä teksti, kiitos. Vaikka itselläni tämä liittyy vielä toistaiseksi vain siihen, miten ihanaa oli itse viettää kakarana äidin kanssa aikaa ennen kuin tuupattiin sinne eskariin. Lapsesi varmasti osaavat arvostaa noita aikoja vielä <3
Törmäsin tällaiseen artistiin, jonka piirteistä tuli ihmeen tuttuja viboja. Oletko varma ettei hän ole kauan kadoksissa ollut veljesi ? https://www.sonymusic.fi/uutiset/kolme-emma-ehdokkuutta-napannut-tulokasartisti-aleksanteri-hakaniemi-julkaisee-debyyttilevynsa-tanaan/
*vollaus*
Itketti ja nauratti, kiitos <3
Ai kauheeta. Huutoitkut tähän, hiljaiset ja nieleskellyt tyrskähdykset, samalla kun nukuttelen omia silkkiapinoitani.
Asikaine, sullon kyllä sana hallussa ja onneks jaat siitä myös meille.
Hyvyyttä teille.
Pst. Pieniä ne on vielä ne eskarilaisetkin, jos noin niinku haluat ajan pysäyttää. ❤️
Nyt tuli kyllä parku. Ja hei, näin sä vain vaikutat tuntemattomien elämään: päätin sittenkin jatkaa osa-aikaista työtä vielä syksylläkin vaikka kovasti oon tohinoinu haluavani tehdä töitä satasella. Viimeinen vapauden vuosi ennen ikuista kouluputkea jäljellä.
Niin paljon kuin odotankin töihin paluuta, tämä sai padot murtumaan. Olet suosikkikirjoittajani koko Suomessa! Arjen esseisti vailla vertaa. Täältä ulkomailta käsin lukiessa ottaa harva se viikko sydämestä, kun klikkaan sun blogiin.