Aamuyöllä havahduimme Hipin kanssa Pikkuveljen heleään ääneen. Nukkaisessa yöpuvussa tyynyllä istuva punapää sanoi hymyillen oman nimensä, selkeällä ja kirkkaalla äänellä. Kuuliksää mitä se sano? Kuuliksää saman? Se puhuu!
Äitiyspakkauksen haalari on jäämässä pieneksi ja ravaan jatkuvasti kellarissa etsimässä isompia vaatteita. Naapurin muijan antamilla ensiaskelkengillä Pikkuveli jo hoipertaa puistossa pitäen tiukasti kiinni hiekkalaatikon reunasta. Keinussa punapää nauraa isoveljensä vieressä ja vauhtien himmattua huutaa lisää. Kävellessämme pieni istuu vaunuissa tärkeänä mässässä huutaen ja kommentoiden kuin myyjä pienen lippakioskin luukusta.
Taputtaminen on parasta, mitä pikkuinen tietää. Oman elämänsä Pate Mustajärvenä pieni odottaa käsiä kaikista hienoista yrityksistään ja taputtaa itsekin mielellään -erityisesti itselleen. Kädet! Ennen nukahtamista Pikkuveli nousee helottaen istumaan taputtaakseen päivän viimeiset rytmit, vaikka samettiset kädet eivät meinaa väsyneenä osua yhteen ja tasapaino horjuu taputuksen voimasta. Pieni rytmikäs myttynen.
Viikkailen pieniä vaatteita paperikasseihin, joita kantelen sekopäisesti edes takaisin tietämättä, mihin vauvanvaatteet laittaisin tai veisin. Ajatuskin kaikista pienistä lyttyisistä potkupuvuista luopumisesta saa kyyneleet poskilleni. Monia pieniä villasukkia en ehtinyt kertaakaan pujottaa pikkuvarpaisiin ja elokuussa vielä-ihan-liian-isot-vaatteet ovat nekin punapäälle jo pinkeitä. Rintaa puristaa vauva-ajan loppuminen ja päätös vauvanvaatteiden kohtalosta tuntuu dramaattiselta valinnalta. Tässäkö nämä nyt oli, minun vauvani? Oliko tää nyt tässä, annetaanko kaikki pois..Vai vieläkö joku joskus?
Hetkessä mahani tuntuu autioituneelta kodilta ja sylini hylätyltä pihalta.
Ehkäpä pääni kuitenkin ammottaa suurinta tyhjyyttä pillittäessäni vierashuoneen laipiossa miettimässä, kirjoittaako äitiyspakkauslaatikkoon kellariin vai kierrätykseen. Kuin yhdellä mustalla textmarkilla olisi mahdollista hetkessä tehdä kohtalokas päätös lopullisesta lapsiluvusta. Pikkuveli huojuu hymyillen ohitseni kävelykärryyn nojaten. Kallistaa päätään Väyvä! Väyvä! Väyvä! Vää Väyvä! Vää.
Sepä se. Sen lisäksi, että vauvani osaa jo puhua, hän myös meediona lukee ajatuksiani. Vauvakuume! Vauvaikävä! Silkkaa hulluutta! Parempi sulkea seitkytsenttiset vaatteet tyynesti laatikkoon. Nauttia perheen pienimmän kasvamisesta, lopettaa haikeudessa vellominen ja kuunnella järjen ääntä.
…huhuu..
..??
Niin. Miksi järkeni nyt avaisi sanaisen arkkunsa, kun se on menestyksekkäästi vaiennut monissa kiperissäkin tilanteissa. (Ei virkannut sanaakaan treffiseuralaiseni vahingossa polttaessa housunsa tai asuntonäytössä valitessamme kotia vaaleanpunaisen värin mukaan) En edes tiedä, miltä järkeni ääni kuulostaa, olisiko se yhtä heleä kuin pienellä punapäällä.
Väyvä!
Kuulitteko tekin sen!? Aaaaarggh! Täytyy ehkä odottaa huuruisen pään palautumista normaalitilaan (ahhahahahah never gonna happen). Antaa Pikkuveljen olla vauva vielä ainakin viisitoista kolme vuotta, jonka jälkeen voisi miettiä vauvanvaateasioita ei-niin-hysteeriseltä ja haikealta sekopääkantilta.
Vauvapölyn laskeuduttua kirjoitan pahvilaatikon kylkeen jotain.
Pöllyistä viikonloppua!
…hurjinta seuraavan vauvan kanssa on se, että nyt kun jo (jotenkin) tietää, mitä tekee, aika kuluu jo ihan kamalan nopeasti…
Äitiys ja luopumisen tuska…. Tunnistin ahdistavat fiilikset vaikka esikoiseni on jo venähtänyt vauva-ajasta kummasti…. Meillä aloitetaan syksyllä yläkoulu ja se raastaa… ihan samalla tavalla näköjään, kuin puhumattomasta vauvasta luopuminen… 🙁 Mun pieni tyttönen.
Mä niin rakastan näitä sun juttuja. Herättävät aina esiin jonkun tunteen, välillä nauran ääneen, välillä itken liikutuksesta, niin taitavasti ja osuvasti kuvaat tunteita ja arjen tuttuja tilanteita.
Kiitos!
Yhdyn edelliseen kommenttiin. Olet todella taitava kirjoittaja, jolla on hallussa niin naurattaminen kuin itkettäminenkin. Alettuani seuraamaan blogiasi, enää jaksa oikein lukeakaan muita blogeja, kun kieli on monissa niin huonoa.
Kiitos tästä!!
Sitä se on…vauvanhuuruista päättämättömyyttä ja olevinaan suuria kysymyksiä… Tunnistan hyvin. <3 Vauvanvuosikas on kohta puolitoistavuotias ja minä ensi vuonna neljä vuosikymmentä. Kerään parhaillaan matkalaukkuun alle 80-senttisiä vaatteita lähettääkseni ne 5000 km päähän Suomeen säilöön. Kaiken varalta, jos sattuu tarvimaan! Paljon olen pakolla laittanut kierrätykseen, mutta joistain en pysty luopua, vaikka järki sanoo, ettei uusia käyttäjiä vaatteille tule ainakaan lähipiirissä...huoh... silti ei raaski eikä pysty luopua. Varoituksen sana: juuri tällaisissa tunnelmissa sai jonkin aikaa odottelemamme lapsi nro 2 alkunsa, joten olisko nuo yleisestikin vauvakuumeen merkkejä? ;D Kiitos hurjan ihanasta, itkettävästä ja naurattavasta blogista, joka, toisin kuin tämä kommentti, on vielä niin hyvin kirjoitettu! Kaikkea hyvää elämäänne (ja myös sitä avioliittoa, jos sen kannalla ootte)!
Vauvakuume, se on ihmeellinen asia!
Voi sinuu naine! Mun on pitäny jo pidemmän aikaa tulla sinulle kertomaan, että se sinun raskauskaapista ulostulo -Hitlerpostaus aiheutti minulle sillon vauvakuumeen, ja sen seurauksena lähdettiin sitten pikkukakkosta tekemään. Sen vauvakuumeen seuraukset 2,5 kk (korjattua ikää vajaa kuukausi) hytkyy nyt tuossa sittereissään.
Luit oiken, monikossa puhun. Kaksoset pamahti! <3 <3
(Oonko jo sanonu että oot ihanin ja samaistuttavin bloggari jonka tiedän?)
Mä haluun vauvan, vaikka sit ne kaksoset kerralla (mies on puolikas kaksosista). Vauvavauvauvavauva… Hei mä alan laulamaan tota sille öisin kun se nukkuu, ehkä mä sit saan sellaisen 😀
jos järjen ääni pettää, niin voitko edes luottaa että Hippi painaa jarruja? Meillä olis varmasti puolet enemmän lapsia, jos se olis vaan mun vauvakuumesekoiluista kiinni… 😀
Joo, oon ihan ymmälläni, mihin se aika hurahti. Ihan oikeesti, kohta se jo kävelee. NYt jo aina pyristelee sylistä pois, kun on pakko päästä leikkimään, säätämään ja kokeilemaan kaikkea…
🙁
Huoh, sydämiä sinne!
..ensin mietin, NO meillä on ainakin vielä piitkä aika yläkouluun, mutta jos sama vauhtikiito tässä jatkuu, niin parin päivän päästä sekin kohta alkaa…aaaargh.
Voi että! IHana kuulla, kiitos ihan tosi paljon sulle lukemisesta ja tästä kommentista!! <3
Kiitos ihan miljoonasti tästä ihanasta kommentista! Kyllä mää välillä niin lukihäiriönä täällä kirjotan, että löydän vanhoista teksteistäni välillä monta virhettä, joita sitten korvat punasena korjailen paniikissa 😉 Mutta yritetää, yritetää pitää kynä terävänä 🙂
Ihana kuulla, että seuraat blogiani, kiitos!!
Huuh, onneksi meitä on muitakin laatikoiden pakkailijoita…miten se onkin niin vaikeaa. Ja ihan kun nyt ei olisi säilyteltävää tavaraa muutenkin ja ihan kuin ei ihania nuttuisia vaatteita löytyisi kaupoista ja kavereilta, JOS vaikka joku tyyppi joskus tulisi ja tarvisi..Mutta EI! Kyllä sekoilla pitää 😀
Ihania taaperohetkiä teille sinne ja kiitos ihanasta kommentistasi, huippua, että luet!! <3
Hei voi sinuu!!! Onko tää ehkä paras palaute ikinä! Hitler-hommasta kuume ja tuplaonni! Ihanaa, ehkä parasta! <3 <3 Ihanaa!
ONNEA JA KIITOS, kun tulit kertomaan!! 😀
Mukavaa vauva-aikaa teidän porukalle!
Joo joo, alat hokea, niin johonkin se painuu sinne alitajuntaan.
VAUVA VAUVA VAUVA VAUVA VAUVOJA
<3
Onneksi tällä hetkellä jarruja painaa pieni kahdeksankuinen. On se kuitenkin vielä ihan vauva – ONNEKSI! -vaikka se jo huolestuttavasti puhuu ja melkein taapertaa 😀
Onneksi saan olla äiti lopun elämääni 🙂 Lapseni, Poikani ollessa nyt jo 23 vuotias, hän on kuitenkin myös se pikkuinen nyytti, jonka sain syliini 28.2.93 klo 23.45. Halusin niin monta vuotta lisää lapsia, mutta kohtalo päätti toisin. Tosin, nyt ootan innoissani ehkä niitä tulevia lapsenlapsia!! Hu, kuinkahan hullusti niihin sitten hurahtaakaan.. ♡
Aika näyttää… ;))