Pikkuveljen täytettyä puoli vuotta siirtyi innokas punapää istumaan veljensä vanhaan syöttötuoliin, josta huvittava pieni napotti meitä tasavertaisena ja onnellisena. Tyynyllä tuimme pienen ruokailijan ryhdikkääseen asentoon ja nakkelimme pöydälle keittämiämme peruna- ja porkkanapaloja.
Pikkuveli aloitti kiinteät isoveljellekin aikoinaan hyväksi havaitulla sormiruokailulla, jonka taustalla on ajatus lapsentahtisesta ruokailusta – lapsi saa itse tutustua ruokiin ja päättää, mitä hän syö ja alusta asti opetella itse syömään sormin. Lasta ei syötetä ollenkaan.
Ruokia ei soseuteta, vaan pilkotaan tai siivutetaan isoiksi paloiksi, joista lapsi saa otteen ja saa itse natustettua ruokansa omaan tahtiin. Tai hieroa naamaansa ja tukkaansa sekä heitellä lattialle, miten lapsi omassa tahtisuudessaan päättääkään ruokailla! Kaikki hyvin, kunhan kukaan heitä mustikoita kukkatapettiin.
Ehkä aika oli puunannut muistot, sillä muistelin veljensä hokanneen syömisen Pikkuveljä nopeammin, ketterämmin ja määrätietoisemmin. (*kuulen neuvolan tädin hempeän äänen päässäni kaikki lapset ovat keskenään erilaisia, kaikki kehittyvät omaan tahtiin, ei voi verrata.. ja tottahan se on, mutta välillä lipsun vertailuun. Tarkoitus oppia siitä äkkiä pois! *).
Päästyään pöytään istumaan Pikkuveli tuijotti meitä omalta paikaltaan innoissaan Tässä ollaan! tarttuen eteensä aseteltuihin ruokiin lähinnä viskellen niitä olkansa yli ja korvansa taakse. Punapään tahtisuus muistutti huonoa kesäteatterinäyttelijää, joka esittää syövänsä tekoruokia laittamatta palaakaan suuhun. Kännissä. ’Syötyään’ Pikkuveli tuijotti meitä tyytyväisenä Noin! Kiitos! peruna hiuksissaan, muruakaan massussaan ja heilutti jalkojaan, ikään kuin hänellä ei olisi mitään käryä ruoan laittamisesta suuhun. Hymyili onnellisena, ihana.
Pikkuveljen oppiminen oli hidasta, muttei pieni vaikuttanut nälästäkään kärsivän tai edes hermostuvan tipahtelevista melonisiivuista. Luotin rintamaidossa olevan vielä kaiken tarvittavan. Pikkuveli otettiin mukaan kaikkiin ruokahetkiin ja hänelle katettiin ruokia, joita toinen innoissaan puljasi päähänsä ja lattialle, muttei vahingossakaan suuhunsa. Hipin vihjaillessa jotain soselapsesta ja huomattuani neuvolan tädin melko hippiä! -silmienpyöräytyksen katsoin koneelta Pojan vanhoja voimavideoitani, joissa tyyppi muina mankeina käsin vetelee puurolautasen mustikoineen taitavasti tyhjäksi noin yhdeksänkuisena, tiputtamatta lusikallistakaan lattialle tai paidalleen.
Kyllä tämä tästä! Sormiruokailun monet hyvät puolet mielessäni luotin pienen vielä tajuavan, mikä homma.
Ehkä viikon, parin jälkeen Pikkuveli alkoi syömään reippaammin, asenne ruokailuihin muuttui selvästi ja vaipoista huomasimme ruokaa menneen mahaankin enemmän kuin edes olimme huomanneet. Hippi totesi ylpeänä postittavansa vaipan sisältöineen neuvolaan todistukseksi sormiruokailun toimivuudesta ja minä raivasin kalenterista tilaa seuraavalle neuvolakäynnille. Jos mää sitten kuitenkin kävisin jatkossaki siellä neuvolassa, vaikka sää ootki kotona lasten kanssa…
Pikkuveli on alkanut nautiskella ruokailuista ja on nykyään selvästi innoissaan uusista mauista. Parsakaali, avocado, kurkku, kala, puurot, marjat ja peruna maistuvat. Välillä punapää popsii kaikki perunat bataattien jäädessä lautaselle ja välillä toisin päin. Parsakaali maistuu aina. Lohesta ja veljensä pyörittelemistä lihapullista pieni ruokailija oli aivan innoissaan sekä tietysti kaikesta, mitä huomaa muidenkin lautasilla olevan. Punapää on maailman suloisin hapuillen massuttaessaan uusia makuja.
Samaa kuin muilla tuntuu olevan paras resepti ja yleensä pienimmänkin ateriat tehdään koko perheen ruokien yhteydessä, ennen mausteiden lisäämistä tai omassa vuoassa uunissa. Lihapulliin olen vähän ripotellut oreganoa tai kalaan tipan sitruunaa, mutta muuten ruoat ovat mausteettomia.
Herkuiksi ja eväiksi olen välillä paistanut banaanipannareita tai kauraleipäsiä. Alustalle jääneet pudut (kasvikset, kalat, lihat) olen välillä heittänyt munakkaan joukkoon ja hedelmien ja marjojen palat olen paistanut kauraleipästen sekaan.
Sormiruokailu on alkuun sotkuista puuhaa, mutta suloisuuden lisäksi oikeanlaiset välineet helpottavat tilannetta. Pikkuveljellä on syödessään hyvä ruokalappu tai essu, pöydässä on imukupein kiinnitettävä alusta ja myös syöttötuolin alla on muovisuoja. Muovinen syöttötuoli kiinteällä pöytälevyllä olisi ehkä kaikista kätevin ratkaisu, mutta naapurin äijän maalaama mintunvihreä tuoli on kovin rakas.
Näppäryyden lisääntyessä lattialle tai syliin tipahtelevat palat vähenevät koko ajan ja muistelen veljensä (taas kiellettyä vertailua, argh) oppi verrattain nopeasti syömään lusikallakin. Toki sotkun määrä riippuu ruoan koostumuksestakin..
Pikkuveljen mustikkapuuron syöminen on sen verran hasardia, että jopa naapurin muijalla meinasi mennä puurot väärään kurkkuun viime viikolla aamupalapöydässä. Kolmen lapsen äiti on tottunut kaikenlaisiin mössötyksiin, mutta pienet mustikkaiset sormet onnistuivat hipaisemaan jotain rajaa, jota en tiennyt ystävälläni olevan.
Pikkuveli selvästi nauttii ruokailuhetkistä, joilla pöydän ääressä on paljon porukkaa ja hyvää ruokaa kaikille. Me nautimme hänen osallisuudestaan ja omatoimisista onnistumisista. Ruokavalion pikkuhiljaa laajentuessa Pojan annokset alkavat olla samoja muun perheen kanssa -toki ilman suolaa ja sokeria tai kovin tulisia mausteita. Enemmän tällä hetkellä härväämme pöydässämme erään kolmevuotiaan syömisistä. Nyt otat vielä kaksi haarukallista pysyppäs nyt tuolilla juo maito loppuun no tohon rajaan asti hei tuus ny takas tänne pitää pyyhkiä naama hei hei..
Pojan sormiruokailusta kuvia ja lisää ajatuksia täällä.
Herkullista maanantaita kaikille!
Lue myös
