– Siis iha uskomatonta? Tässäkö tää ny oli? Sie oot ihan herja. Ihan ku jostain tosi huonosta elokuvasta. Sie vaa tulit tänne ja synnytit. Sitte menit nuttura vähä vinossa suihkuu ja nyt sie vaa juot siinä kohvia. Ja täsä on meijä vauva. Mitä ihmettä!?
Pari viikkoa sitten vaeltelin öisin ympäri kämppää pakokeinoja mietiskellen. Miten oon kyenny hoitaa itteni taas tilanteesee, että mun sisältä pitää saada toine ihmine ulos. Voi helvetin helvetin HELVETTI!
Kauhunsekaisina öinä ei tapahtunut mitään. Aurinko pilkisti pimennysverhon kulman alta. Poika läpytteli naamaan haluten iloisena alakertaan katsomaan piirrettyjä. Kivimies nakutteli liuskekiviä pihassa. Aamukahvi närästi ja Hippi oli piilottanut Hesarin kulttuuriosan ennen kuin ehdin lehteä avaamaakaan. Ei mitään, ei ketään.
Yhtenä yönä en herännyt sekoilemaan. Nukuin aamuun, jolloin tunsin ensimmäisen muutaman vakavammin otettavan supistuksen. Nysse tulee. Jatkoin uniani. (WTF!? Edellisestä synnytysreissusta tuttu synnytys alkaa, vaan ei koske mua -asenne!) Hetken päästä heräsin lapsivesiin. Kävin kylppärissä vahvistamassa tilanteen, jonka jälkeen jatkoin hetken uniani tralalaa! (WTF!).
Nukkumista kuitenkin häiritsi ärsyttävät lapsivedet ja supistukset, joita lopulta kellotin tulevan kymmenen minuutin välein. Nousin tavoilleni petturina puuhastelemaan rauhallisena. Pakkasin kamoja ja kävin suihkussa, jossa en tällä kertaa huutanut tai oksentanut hysteerisenä.
Yhdeksän kuukauden paniikki ja synnytyspelko loistivat poissaolollaan kuin pääni olisi erittänyt valiumia vereeni tai emmää-oo-menossa-synnyttään -itsepetos olisi ohjannut vakaana autopilottina. Jopa naureskellen ja pelleillen pitelin mahaani, kun kävin sanomassa Hipille Hei mää synnytän kohta! Nysse tulee! – Oot sie tosissas? Tarvit sie jottaa apuu. Voinks mie tehä jottaa? Pitäskö meijä oikeesti lähtee..
– Ei, emmää vielä haluu lähtee, eikä herätetä vielä Poikaa. Ootetaan et se herää lepposasti tähä päivään ja sitte kerrotaa, että me lähetää, ettei sille tuu hätä.Ei mua ees satu vielä, mää oon iha tosi ok. Ei tälläset säälittävät painallukset voi mitää avaavia supistuksia olla!
(Haha! hahahaha. HAHA! Hahahah! Mitään en ole viime synnytyksestä oppinut!)
Herättyään Poika itse soitti Hipin siskolle Tuu meille aamupalalle, ku isi ja äiti lähtee kohta sinne sairaalaan ottamaan sitä vauvaa pois, jonka jälkeen pojat hakivat leipomosta aamupalaa minun purressa hampaita yhteen kymmenen minuutin välein. Emmää vielä lähe mihkää! (WTF!)
Muutaman tunnin jälkeen tuntui ensimmäinen hevosen potkumainen supistus, jonka seurauksena juoksin autoon. Kyydissä huusin sekä kivusta että Hipin omasta ’nopeammasta’ ’ajoreitistä’ sairaalaan, jossa tilannetarkastuksessa paniikki nosti päätään kätilön todettua Viisi senttiä auki ja Hipin kadottua parkkeeraamaan autoa.
Pitkätukan löydyttyä eriparisissa lainakengissä (lupauksista huolimatta Hippi ei ollut kotiuttanut reenikselle unohtamiaan SYNNYTYSKENKIÄÄN), lähdimme vauhdilla synnytyssaliin, jossa jo huusin ilokaasumaskiin kivusta ja pelosta. Kätilö otti tilanteen haltuun ja kannusti sinnittelemään ilokaasun voimalla vielä hetken. Sykkeiden soundträkki hakkasi ysäritecnobileinä ja neljänä näkyvän Hipin hidastettuna puhuva suu rauhoitteli venyneenä kasettinauhana nauhana nauhana nauhana..Vielä hetki hetki hetki hetki hetki hetki…
Vielä hetki tuntui ikuisuudelta -hetken, kunnes sain itseni ilokaasulla hyvälle kujalle, jolla kyselin spinaalin antaneesta lääkäristä vainoharhaisena Kuka toi on? Kuka toi on? Kivunlievityksen alkaessa vaikuttaa, kätilö sanoi palaavansa kymmenen minuutin kuluttua. Painakaa tästä napista, jos on jotain tai jos tuntuu, että se syntyy heti.
Hetken rauha. Hetki aikaa huilata. Hetki aikaa olla kaksin. Katsella pilviä ikkunasta ja vaaleanpunaisen sairaalapaidan alla viimeisiä minuutteja kohoavaa mahaa. Kummastella tulevaa. Syke hakkasi tasaisena. Vauva tuntui näkyvän mahan läpi selvemmin, haluavan maailmaan. Luulin näkeväni unta, josta toivoin ja pelkäsin herääväni omasta sängystäni. Nyt ollaan selvitty jo niin pitkälle, vaikka salissa olimme ehtineet olla vasta reilun tunnin.
Kätilö palasi rauhalliseen huoneeseen. No niin, seuraavalla supistuksella voidaan sitte ruveta ponnistamaan.
Ponnistin kaikilla voimillani. Kaiken, mitä oli annettavaa. Pelon, kivun, odotuksen, jännityksen, rakkauden, sekavuuden. Kolme kertaa, hengittämättä. Näin pimeitä valoja ja välkkyviä sahalaitoja, joiden seasta kuului ihan uusi ääni. Loukkaantunut ja hämmentynyt huuto, johon olen aina ollut valmis kyselemättä vastaamaan.
Pieni silkkinen mytty nostettiin syliini. Rakas täydellinen poikanen tuhisi. Katsoin naureskelevaa Hippiä. Pelkäsin herääväni unesta. Synnytyslaulu ei ollut kaukana, niin hyvin kaikki meni.
Pikkuveli oli saapunut. Hippi laittoi voileiville kurkkua ja joimme kahvit. Alkoi uusi aika. Nukuimme salissa päiväunet.
– Siis iha uskomatonta? Tässäkö tää ny oli? Sie oot ihan herja. Ihan ku jostain tosi huonosta elokuvasta. Sie vaa tulit tänne ja synnytit. Sitte menit nuttura vähä vinossa suihkuu ja nyt sie vaa juot siinä kohvia. Ja täsä on meijä vauva. Mitä ihmettä!? Eihä nää hommat meillä näi mee.
Lue myös:
