Ysärinuoruus

Kirjoitettu 9.2.201726.5.2018

Naapurin muijan vauvakutsuilla oli puhetta tämän ajan 16-vuotiaiden arjesta. Kavereihin pidetään yhteyttä videoilla Snäpissä, jossa ilmeisesti voi hoitaa myös seurustelusuhteetkin suurimmalta osin. Kaikilla pitäisi olla uusin iPhone, jolla saa parhaat kuvat, joita otetaan kokoajan -lähinnä itsestään (filttereitä kuvissa ei käytä enää kukaan!) Hiuksia suoristetaan myös oppitunnilla, nilkat ovat nyt in ja paljaana ja yllättäen muodissa ovat myös gazellet, jollaiset itsekin 16-vuotiaana omistin.

Kaiken mindblowing informaation syövereissä tajusin olevani niin kujalla nykynuorisolaisten meiningeistä, etten enää edes tajua, kuinka pihalla olen. En tule koskaan pääsemään Siwalle hengaamaan. Ei ole asiaa edes roskiksille tai parkkikselle. Ysiluokkalainen minä ei enää koskaan saa ääntään kuuluviin, vaan Vitun kalkkis! -huuto demppaantuu keski-ikäisen kulttuuritädin huovutetun kännykkäkotelon sisään.

Sisäisen ysiluokkalaiseni dumppaantuminen järkytti yhtä paljon, kun pahassa Skam-putkessa toistuva jankutukseni Mulla oli just tollaset vaatteet nuorena, mulla oli noi samat kengät! Mulla oli tollane paita.. jolloin tajusin kuulostavani ja nykyisin jopa näyttäväni isältäni aka master of Kalkkikselta, jolla tosiaan oli tapana jauhaa jostain kaksikymmentä vuotta vanhoista vaatteistaan. Että ympäri mennään ja yhteen tullaan! Just tollaset samanlaiset!

Hennatun tukkani alla tajusin olevan huomattavasti helpompaa juosta Eastpackin reppu polvitaipeissa roikkuen kuin yrittää saada kaksikymmentä vuotta vanhoista asioista jauhavaa käppyrää tajuamaan vuotta 95. Kohtalokseni jäi välinpitämättömästi pyöräytellä kajalilla rajattuja silmiäni. Että tuskin oli ihan samanlainen slipoveri sillon joskus vittu seitkytviis. Ihan menetetty tapaus! Ei se tajuu.

Jonka jälkeen lähdin vastarakennettuun koulumme tietokoneluokkaan, johon _jouduimme_ kerran viikossa pariksi tunniksi opettelemaan ohjemien (kuten Word ja Paint) käyttöä.

Intternetti ei vielä ihan meinannut aueta käsityksenä, eikä muutenkaan, mutta joskus harvoin yhteyden pelittäessä onnistuimme koulun koneilla opettajalta salaa ”surffaamaan” (äärimmäisen hitaalla aallolla) chattiin. Nimimerkki soturi avautui päässeensä pitkäaikaisista saatananpalvontapiireistään, mutta olevansa edelleen koukussa viiltelyyn ja oman verensä juomiseen. Koulukuraattori kehoitti katkaisemaan atk-keskusteluni soturin kanssa ja telkusta puski saatananpalvontahommiin hurahtaneista kertovia ajankohtaisohjelmia, joissa esiintyvien henkilöiden ääni oli muutettu madaltamalla ja hidastamalla. Joku hullu oli potkinut hautakiviä Lamminpäässä.

Lukion ekalla hihitimme tapailemani pojan jättämää viestiä, jota kuuntelimme ystäväni äidin puhelinvastaajasta! Hei Pirkko sulla on kyllä pirtee ääni… Ja yksi ystävistäni tapasi öisin soitella kotimme lankapuhelimeen ja lyödä äidilleni luuria korvaan, sillä hän kännissä unohti minun olevan ehkä kaveripiirini ainoa kännykätön luuseri.

Matopelit, tekstiviestit ja soittoäänivalikoimat olivat kaikki uskomatonta highteckiä -puhumattakaan kännykän tuomasta rajattomasta vapaudesta, joka ylettyi huomattavasti pidemmälle kuin huoneeseen vedetty lankapuhelimen johto. Kukaan ei enää koskaan tulisi kesken puhelun linjalle ja kysyisi Kuka siellä on? No en miä mee pois, ennen ku siä kerrot, kenen kanssa siä juttelet.

Ah matkapuhelimen tuomaa yksityisyyttä! Ja mahdollisuutta soittaa vaikka kaupungilta -ennen olimme suunnilleen etsineet toisemme kavereiden kanssa grillillä tai koululla tai Tampereen keskustassa, sopineet tunteja aikaisemmin tapaamisia sinne tänne. Itse soittelin lukiossakin vielä aika pitkään milloin mistäkin puhelimesta -jopa puhelinkopista kotiin (ja vähän muuallekin).

Mielenkiintoisia tyyppejä ei voinut tökätä tai tykätä Facebookissa, somessa ei voinut etäisesti vaivihjailla viikonloppusuunnitelmistaan toivoen jonkun huomaavan tai huolettomasti kysellä tsättiboksissa kuulumisia. Vaihtoehtona oli suoraan soittaa puhelu, jota ei tietenkään kehdannut tehdä, joten oli pakko hankkiutua mestoille, jossa on edes pieni mahdollisuus törmätä uusiin puolituttuihin, joihin haluaisi tutustua. Kaverin kaverin bileisiin, jossa joku tuntee jonkun. Kuulin sen kaverin serkulta, että se ja ne on ehkä on tulossa sinne sen kaverin kanssa.. Mennään sinne, ehkä me nähään ne siellä! Tilanteisiin oli pakko hankkiutua, jos kehenkään halusi tutustua. Ja kun niin kävi

– kaikki törmäämiset olivat kohtaloita, kirjoitettu tähtiin.

Ensimmäisen kunnon halpavaatekaupan (Hämpin iso H&M) auettua hämmästelin vaatteiden hintoja sekä kaupassa olevien vaatteiden määrää sekä ennen kaikkea tarjontaa. Rekeissä tosiaan oli tarjolla juuri sen hetken muotivaatteita -joita oli ehkä nähnyt Monicalla, Rachelilla, Dawson´s Creekin jengillä tai Mel B:llä tai C:llä Suosikin jutussa. Koko teiniajan olimme tottuneet (vaihtelevalla menestyksellä) improvisoimaan Seppälän, urheilukaupan ja Sokkarin kamoista jotain (aika) _vähän_ Gwen Stefanin suorien housujen ja verkkatakin tapaista. Kalkkis toi Amerikasta työmatkoiltaan Leviksiä, joiden malli tai jopa kokokin oli välillä vähän sinne päin, koska ei se tajunnu. Mikset sää lukenu sitä lappua, minkä mää kirjotin! Nää ei tosiaan oo 501:set!

Puin ne silti, koska ei muitakaan ollu ja olihan ne sentään Levikset.

Ysärinä löysä villapaitani oli kaukana sensuellista jättineuleesta, vaan hoidin homman hankkimalla helvetisti liian ison (esim isän tai äidin) villapaidan, jonka hartiat valuivat kyynärpäihini ja hihat roikkuivat pilotin hihoista polviini. Ihan pokkana otin isäni kaapista myös valkoisia kauluspaitoja, joiden päälle puin tyköistuvan paidan jättäen vain kaulukset ja helman muodikkaasti näkyviin. Farkkuja raaputeltiin kynsiviiloilla, flanellipaitoja modattiin solmimalla, poolokauluksen päälle puettiin bandana. Pantakorut tehtiin itse, rastat tehtiin itse, kynnet lakattiin itse. Samoilla kynillä rajattiin huulet ja silmät.

Edelleen miellän uskottavan ysärilookin syntyvän vähän huonosti istuvista ja oudosti yhdistellyistä vaatteista. Kunnon ysärilookissa leijuu tuhnuus sekä tarkoitukseton sattumanvartaisuus. Nykyisin saatavat sirot flanellipaidat ovat mielestäni täysin äkkivääriä, vaikka sellaisesta kaksikymmentä (!!!) vuotta sitten kuumeisesti haaveilinkin.

Edelleen kiitos päivästä, jona skeittareiden aloittama pipomuoti valui Suomeen asti, eikä enää ollut pakko painella parinkymmenen asteen pakkasessa lakattu tukka niin jäätyneenä päähän, että kärsin saamistani paleltumistani edelleen. Pipopakon tilalle astunut Tunnilla pipot pois -sääntö tuntui täysin absurdilta.

Onnekseni ysärille virtasi myös retrovaatebuumi ja kirppiksiltä löytyi vanhoja sammareita ja 70-luvun verkkatakkeja (jollaisia myös eräät jankuttajat olivat nuoruudessaan käyttäneet ja tekivät sen harvinaisen selväksi!). Välihuomio: KAIKEN TÄMÄN INFORMAATION JÄLKEENKIN AIJON SILTI HANKKIA KESÄKSI GAZELLET. Omistin sellaiset kaksikymmentä vuotta sitten ja tulen omistamaan sellaiset myös tänä vuonna.

Muotivirtaukset tulivat Suomeen jäljessä ja maltillisesti, vähän riippuen sen hetken tv-sarjojen kausista, elokuvien levityksestä ja MTV:n musavideoista! Oih, MTV oli Music Television, josta tuli musaa ja jonka kautta kuuli uutta musiikkia sekä uutisia koskien uusia artisteja. Sanomalehdestä luettiin illan telkkariohjelmat, joita katsottiin kun niiden lähetysaika oli. Toki hätätilanteessa pystyi nauhoittamaan lempiohjelmansa jakson VHS:lle, joka piti heti piilottaa ennen kuin kuin eräät kaksikymmentävuotta sitten samanlaisia 70-luvun vaatteita käyttäneet aikakapselissa elävät dinosaurukset nauhoittivat formuloita päälle!

Sanomalehdet luettiin ja erityisesti ulkomailta tuodut muotilehdet olivat musavideoiden tavoin ikkunoita isoon maailmaan. Kiperät kysymykset ratkottiin Ekin palstoilla, tyttöjen- ja naistenlehdissä tai jäivät ratkaisematta aiheuttaen unettomia öitä. Kukaan ei voinut katsoa vittu googlesta, mitä KVG tarkoittaa tai onko klitoris oikeasti Suzuki PV:n osa.

Green Lime oli aika myrkkyä, mutta Gin Lemonin sai nopeasti alas ja ylöskin. Ravintoloissa ei rampattu ja ennen kuin aivan eksoottiset pussinuudelit löivät läpi, opiskelijat elivät makaroonilla ja ketsupilla, mutta yhtäkkiä kauppoihin tuli uusia tuotteita. Kukaan ei ollut koskaan syönyt sushia -itseasiassa raaka kala ja levä olivat täysin läppiä! Ei kai kukaan nyt sellaisia oikeesti syö, ah haha hahahahhaa! Joku tunsi jonkun, joka oli käynyt Bangkokissa –kuulemma vähän erikoinen tyyppi. Sellainen reppureissaaja ja maailmanmatkaaja, joka ei osaa asettua ja varmaan käytti jotain huumeitakin siellä.

Eksoottista ja spessumpaa herkkua olivat toustit ja pirtelöt. Viikonloppuisin haettiin Kotipitsan perhepitsa, jonka mukana sai oransseja lätkäkarkkeja jälkkäriksi. Jossain kuulemma saattoi tilata pitsan kotiinkuljetettunakin -vähän niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Sepä se vasta olisi elämää!

Ja voi, kuinka kaikista villeistäkin tyylikokeiluista huolimatta, olisin halunnut tähän tekstini kylkeen muutaman vanhan valokuvani, mutta kuvia ysärinä ei luokkaretkiä, matkoja ja sukujuhlia lukuunottamatta suuremmin otettu. Kaikki teetetyt valokuvat makaavat jossain porukoiden vintillä. Minulla ei ole yhdestäkään teinivuosieni ateriasta valokuvaa, mikä toisaalta vähän harmittaakin.

Olisi ollut mukava nähdä suikalepaisti tai janssoninkiusaus pitkästä aikaa -sekä tummalla kajalilla kehystetty epävarmasti pälyilevä kaunis katse täynnä suuria unelmia.

Sitä miettii, miten netti, some, halpalennot ja digikuvat muuttivat maailman niin nopeasti, kunnes huomaa Skamin teineillä samanlaiset kengät kuin aikoinaan itsellään ja toteaa tässä menneen VITTU KAKSKYTÄ VUOTTA!

Ja ai niin. Kahvi oli vittu kahvia.

Oi rakas ja rankka nuoruus.

(Edit: Löysinhän niitä vanhoja kuvia, tsekkaa tästä hieno lookki!)