Aamuyöllä havahduimme Hipin kanssa Pikkuveljen heleään ääneen. Nukkaisessa yöpuvussa tyynyllä istuva punapää sanoi hymyillen oman nimensä, selkeällä ja kirkkaalla äänellä. Kuuliksää mitä se sano? Kuuliksää saman? Se puhuu!
Äitiyspakkauksen haalari on jäämässä pieneksi ja ravaan jatkuvasti kellarissa etsimässä isompia vaatteita. Naapurin muijan antamilla ensiaskelkengillä Pikkuveli jo hoipertaa puistossa pitäen tiukasti kiinni hiekkalaatikon reunasta. Keinussa punapää nauraa isoveljensä vieressä ja vauhtien himmattua huutaa lisää. Kävellessämme pieni istuu vaunuissa tärkeänä mässässä huutaen ja kommentoiden kuin myyjä pienen lippakioskin luukusta.
Taputtaminen on parasta, mitä pikkuinen tietää. Oman elämänsä Pate Mustajärvenä pieni odottaa käsiä kaikista hienoista yrityksistään ja taputtaa itsekin mielellään -erityisesti itselleen. Kädet! Ennen nukahtamista Pikkuveli nousee helottaen istumaan taputtaakseen päivän viimeiset rytmit, vaikka samettiset kädet eivät meinaa väsyneenä osua yhteen ja tasapaino horjuu taputuksen voimasta. Pieni rytmikäs myttynen.
Viikkailen pieniä vaatteita paperikasseihin, joita kantelen sekopäisesti edes takaisin tietämättä, mihin vauvanvaatteet laittaisin tai veisin. Ajatuskin kaikista pienistä lyttyisistä potkupuvuista luopumisesta saa kyyneleet poskilleni. Monia pieniä villasukkia en ehtinyt kertaakaan pujottaa pikkuvarpaisiin ja elokuussa vielä-ihan-liian-isot-vaatteet ovat nekin punapäälle jo pinkeitä. Rintaa puristaa vauva-ajan loppuminen ja päätös vauvanvaatteiden kohtalosta tuntuu dramaattiselta valinnalta. Tässäkö nämä nyt oli, minun vauvani? Oliko tää nyt tässä, annetaanko kaikki pois..Vai vieläkö joku joskus?
Hetkessä mahani tuntuu autioituneelta kodilta ja sylini hylätyltä pihalta.
Ehkäpä pääni kuitenkin ammottaa suurinta tyhjyyttä pillittäessäni vierashuoneen laipiossa miettimässä, kirjoittaako äitiyspakkauslaatikkoon kellariin vai kierrätykseen. Kuin yhdellä mustalla textmarkilla olisi mahdollista hetkessä tehdä kohtalokas päätös lopullisesta lapsiluvusta. Pikkuveli huojuu hymyillen ohitseni kävelykärryyn nojaten. Kallistaa päätään Väyvä! Väyvä! Väyvä! Vää Väyvä! Vää.
Sepä se. Sen lisäksi, että vauvani osaa jo puhua, hän myös meediona lukee ajatuksiani. Vauvakuume! Vauvaikävä! Silkkaa hulluutta! Parempi sulkea seitkytsenttiset vaatteet tyynesti laatikkoon. Nauttia perheen pienimmän kasvamisesta, lopettaa haikeudessa vellominen ja kuunnella järjen ääntä.
…huhuu..
..??
Niin. Miksi järkeni nyt avaisi sanaisen arkkunsa, kun se on menestyksekkäästi vaiennut monissa kiperissäkin tilanteissa. (Ei virkannut sanaakaan treffiseuralaiseni vahingossa polttaessa housunsa tai asuntonäytössä valitessamme kotia vaaleanpunaisen värin mukaan) En edes tiedä, miltä järkeni ääni kuulostaa, olisiko se yhtä heleä kuin pienellä punapäällä.
Väyvä!
Kuulitteko tekin sen!? Aaaaarggh! Täytyy ehkä odottaa huuruisen pään palautumista normaalitilaan (ahhahahahah never gonna happen). Antaa Pikkuveljen olla vauva vielä ainakin viisitoista kolme vuotta, jonka jälkeen voisi miettiä vauvanvaateasioita ei-niin-hysteeriseltä ja haikealta sekopääkantilta.
Vauvapölyn laskeuduttua kirjoitan pahvilaatikon kylkeen jotain.
Pöllyistä viikonloppua!
Lue myös
– Määki söin tänään aamulla puuroo.
