No ei vittu mitenkään!
Ei vaan!! Läppä läppä, olenhan humoristi!
Viikonloppuna istuskelimme illalla Hipin kanssa portailla katselemassa pihan liuskekiville karahtanutta rattikelkkaa. Lumi suli silmissä ja kevät keuli huomattavasti edempänä, kuin omat eforttimme laittaa pihaa viihtyisään kesäkuntoon. Pensasaitaan unohtunut jouluvalo valaisi lumen alta paljastuneita polttopuun jämiä ja portaiden vieressä mustassa maassa lojuivat pulkat, sukset, lapiot ja lumikola. Tästäkin taas selvittiin ihan hyvin ja kohta on kesä, hyvä me!
Portailla nautitussa punkkulasillisessa oli kevään ja valon lisäksi ihan erityistä voitonriemua. Pikkuveli on alkanut nukkua ihan hyviä öitä, leikkii välillä jo muiden lasten kanssa, malttaa hetken istua kurkkukippo sylissään lastenohjelmien ääressä ja muutenkin taaperon kanssa moni arkinen asia helpottuu kokoajan.
Kauhulla olen lukenut monia juttuja masentuneista ja uupuneista pikkulasten vanhemmista, avioparien tekemistä sopimuksista vauvavuodesta selviämiseen sekä myös erotilastojen lukemia, joissa parhaalla tahdilla lusikoita jakavat pikkulapsiperheiden vanhemmat. Enkä ihmettele mitään edellisistä.
Lähinnä ihmettelen, miten me olemme selvinneet parista viime vuodesta suht sopuisasti, vielä ihan ok pössiksellä. Toki olemme välillä rypeneet pitkittyneissä poterosodissa, joissa on laskettu bändireenejä ja aamuyöllä käyty kylmää tuijotussotaa, kumpi nousee tän kanssa vittu vartin yli viis! Mutta onneksi kaikkiin mykkäkouluihin ja vittuilukierteisiin on saatu solmittua rauha. Yritetty unohtaa. Päätetty toimia toisin, tarkistettu käytöstä. Pyydetty anteeksi. Annettu anteeksi tai ennen kaikkea:
ANNETTU OLLA.
Että vittu ihan sama. Että enpä tällä kertaa sano mitään hansikaslokerosta löytämästäni parkkisakosta, unohtuneesta hoitovapaarahasta tai lattialle kaatuneista muroista, vaan menen vaan yläkertaan nukkumaan tunniksi (muutenkin aina pitää vetää päikkärit, jos on mahdollisuus!) tai katsomaan jakson Girlsiä. En sano mitään likaisista pyykeistä olkkarin lattialla, koska enpäs jaksa viedä omianikaan pyykkikoriin, vaan otan lasin viiniä.
Kiitän, jos Hippi on koko yön hyssyttänyt jotain itkevää tai muuten vaan valvovaa henkilöä ja yritän tukkia turpani Hipin saapuessa tunnin sovittua myöhemmin reenikseltä tai huomatessani lasten ammeiden olevan kellarikerroksessa juuri, kun olemme kaikki kolme ilman vaatteita menossa yläkerrassa kylpyyn. Ei tässä mitään! Antaa olla.
Vaikka yleensä hiljaisuus pikkulapsiperheessä tarkoittaa vesivärimaalausta ruokailuhuoneen tapetissa, on hiljaisuus kultaa, kun väsyttää ja vituttaa. Kovasti on myös helpottanut hatarakin taito pitää turpansa kiinni toisen hoitaessa kotia ja lapsia omalla tyylillään. Kommentoimisen sijaan voi keskittyä ihmettelemään, kuinka 80-senttinen paita tosiaan menee nelivuotiaan päälle, jos oikein yrittää -näköjään kolmen vuoden kokoero on aika pieni, lopulta! (Sekä toivoa, ettei neuvolassa tehdä lastensuojeluilmoitusta pienessä napapaidassa kulkevasta lapsesta.)
Marttyyrius on myrkkyä, väsyneiden pitää saada nukkua vaikka vuoroissa ja välillä on ihan hyvä vaan ottaa olut, jos toinen sen tuo.
Siivoan, jos jaksan ja jätän siivoamatta, jos en jaksa. Olen myös testannut, mitä tapahtuu, jos ei kuukauteen viikkaa puhtaita vaatteita kaappiin ja huomannut, että ei tapahdu mitään erikoista. Ehkä välillä menee vähän hermo etsiessä puhtaita vaatteita ruotsalaisen huonekalukaupan sinisestä kassista ja koko perhe kulkee eriparisissa sukissa -mutta ei siitäkään mitään erikoista tapahdu. Niin kuin ei tapahdu silloinkaan, jos lähtee lomareissulle ehtimättä lähtiessään siivoamaan edes keittiötä, ei tapahdu mitään. Ihan paska myytti! Ennen matkalle lähtöä pitää pakata, eikä kriisata tiskeistä, kaikilla parempi pössis. Koskaan en ole reissussa miettinyt, jäikö keittiön pöydälle kahvikuppi tai pulkka portaille.
Kauppareissua voi siirtää, pitsakin on ruokaa, naapurista voi lainata, aina voi tehdä pannaria, yöpukukin on vaate.
Ylimääräiset haasteet ja paineet on toistaiseksi ajettu minimiin. Ei hetkeen remppoja tai kunnianhimoisia kursseja, ankaria diettejä, turhaa säätöä tai edes toistemme synttärilahjoista emme ole parin viime vuoden aikana kantaneet stressiä. Älä vaan lähe ny mihkään kauppaan ettiin mitään, hei haloo! Mee ylös nukkuun. Mennään sitte yhessä syömään hyvin, ku päästää! Remppojen ja jumppien aika tulee taas.
Ja tosiaan aina mahdollisuuden tultua, olemme lähteneet kaksin ulos, vaikka ilmiriidoissa. Koska romanttisiin lomamatkoihin ei ole ollut rahkeita, olemme varanneet hotellin vaikka kotikaupungista ja lähteneet kantakuppilan kautta käsi kädessä ravintolaan illalliselle, puistoon istuskelemaan, keikoille hillumaan, rannoille örveltämään ja aamupalalle lueskelemaan. Niin mukavaa.
Yhteisten iltojen lisäksi jalustalle on nostettu myös molempien omat menot, jotka yritämme sovittaa kalenteriin silläkin uhalla, että jokunen viikko tuppaamme näkemään vain oven raossa läpyjä vaihtaessa tai pikaisesti aamukahvilla, jota aina keitetään koko pannu (Huom: aina pitää keittaa kahvia molemmille, tuoda toisellekin olut ja voidella samalla kaksi leipää!) Yhteiseen seinäkalenteriin on sovitettu kunkin omat menot ja niistä pidetään kiinni, ellei kodissa julkisteta kuumeen tai oksennustaudin aiheuttamaa poikkeustilaa – poikkeustiloissa kaikki puntaroidaan uudestaan.
Mutta muuten kunkin tärkeät omat menot olemme parhaamme mukaan yrittäneet mahdollistaa: jos toinen on halunnut järkätä kavereilleen saunaillan, lähteä Englantiin futismatkalle, matkustaa Ouluun turnaukseen, lähteä metsästysretkelle, aloittaa skeittaamisen, käydä lauantaisin pelaamassa, käydä keikoilla tai terassilla, matkustaa Tallinnaan tai mitä vaan mieluisaa, ottaa toinen hetkeksi vetovastuun kodista ja toivottaa mukavaa iltaa. Ja HUOM: erityisesti hoitovapaalla olevan on ihan suositeltavaa muutamana iltana viikossa poistua lenkille tai omiin menoihinsa, seuraavana päivänä arjen haasteetkin tuntuvat taas mieluisammilta.
Välillä pitää antaa ja saada istua ihan rauhassa sohvan nurkassa, olla mainitsematta toisen typeristä tv-ohjelmista, lukea vaikka kirjaa vieressä seurana tai nukkua jalkojen vieressä. Välillä koukutumme yhdessä sarjoihin, kannamme olkkariin patongit ja juustot, katsomme vielä yhden jakson Sopranosia, vaikka kello onkin taas puolikaksi yöllä.
Aina pitää kuunnella toisen biisejä, lukea tekstejä sekä sopivasti pilkata toisen törttöilyjä. Huomiota se on pikkupilkkakin! Kaikista tärkeintä on vaan nauraa toisen uskomattoman hyville läpille sekä täysin paskoille tilanteille, väärällä hetkellä hajoaville lastenvaunuille, huoltoasemalle unohtuneelle hoitokassille, kännissä rikotulle pyörälle, raskauden aiheuttamalle suonikohjulle, pissaisille housuille, huonoille nimiehdotuksille, hormooniraivareille, likaisille sukille
ja itselleen.
Että tässä sitä nyt ollaan, tehdään tästä kusisesta automatkasta ihan hyvä ja ostetaan seuraavalta asemalta mehujäät. Ja kahvit. Molemmille.
Jos repaleisten öiden, parittoman kurahanskahelvetin, äidinmaitojen, kaikkien täysin epämääräisistä paikoista löytyvien eritteiden, pottakoulujen, puulämmityksen, pyykkikasojen, loputtoman pukemisen ja riisumisen, liian pienien kumppareiden, makaroonin ja puurosotkujen täyttämien vuosien jälkeen voi illalla istua vierekkäin portailla naureskelemassa ja fiilistelemässä tulevaa kesää sekä mitä kaikkea voimme perheen kesken taas tehdä, on aika onnitella itseään hyvästä juopon tuurista valinnasta, jonka aikoinaan Doriksen jälkeisillä jatkoilla on tehnyt.
ETTÄ ONNEA!
Hyvä me ja tervetuloa kesä, kippis! Ei jaksa kantaa tota stiigaa kellariin, mutta otetaanko toiset lasilliset tässä?
PS. Paitsi, jos luvatta lainaa toisen pyörää, se on välitön ERO!
Lue myös:
Cykloterapeutti Maaretti Asikaine taas vauhdissa! Mutta kyllä hitto soikoon maksaisin maltaita, jos pitäisitte Hipin kanssa parisuhderetriittejä, tai vaikka etäkoulutusta atk:ssa!
Ja sydän vielä tähän ❤ ja toinenkin ❤
Ihan Maarettina tuuttasin tämän, se on totta, mutta että PARISUHDERETRIITTI
NYSSI!!!!!!! 😀 😀
Lottovoitto on sopuisa luonne. Riittää väliaikaisestikin, ei tarvi koko ajan olla. Sydän tähän.
Sydän itsellesi ja niin se on! Lottovoitto tosiaan!
Olipa rehellinen näkemys 😀
https://faijahommia.fi/
😀 Vähän peittelin pahimpia 😀
=> hanat auki kesken toimistopäivän.
<3
Aivan loistavaa, kiitos Asikaine!
Kiitos <3
Asemasotavaiheessa tässä sohvalla istuessa luen tämän vielä toisen kerran ja kolmannenkin ja laulan päälle Frozennista tuttua LET IT GOUUUU kun ne likaiset sukat on jätetty pyykkikorin viereen.
Pikkulapsiaika, varsinkin tässä 3kk sairasteluputkessa on täyttä helvettiä, vaikka ois sopuisa luonnekin.
En oo sitä Frozenia nähny, mutta tuon biisin takia haluaisin 🙂
Paranemisia ja voimia sinne! Toivottavasti valkoinen lippu liehuu pian!! <3
Kyllä tykkään että oikeassa olet! Samanlainen resepti on ollut touhuissa meilläkin, ja niin hyvin on toiminut että yhdessä ollaan edelleen ja pojatkin on jo 15 ja 18.
Toi justiin että antaa olla. Asioiden, toisen.
Ja sitten se, ettei kaikkea tarvitse tehdä käsi kädessä.
Eli antaa paitsi olla, myös mennä. Myös yksin ja muiden kanssa.
Ihana kuulla, ihan parasta!!! <3
Ja erittäin hyvin sanottu: antaa paitsi olla, myös mennä. MOTTOAINESTA!
”Ja HUOM: erityisesti hoitovapaalla olevan on ihan suositeltavaa muutamana iltana viikossa poistua lenkille tai omiin menoihinsa, seuraavana päivänä arjen haasteetkin tuntuvat taas mieluisammilta.”TÄMÄ!
Ja muutenkin, Asikaine on täyttä kultaa ja vähän enemmänkin! <3
Tämä kommentti on kultaa, kiitos 😀
Ja niin se on, ollessani hoitovapaalla, saatoin viikonloppuna ihmetellä, kun pinna alkoi kiristää ja huomasin, etten ollut kuuteen päivään yksin edes suihkussa…
AMEN!!!!!!11
Aamen aamen aaaaamen!
Siis en pysty nyt sanoin kuvaamaan miten hienosti kirjoitit. Kiitos! ❤
Voi kiitos, tulipa hyvä mieli tästä kommentista! 🙂
Niin mykistävän hieno kuvaus taas, että huhhuh!
Ja toi mieleen hetken vuosien takaa kun isoveli puki pikkuveljen (4 v ikäeroa) verkkahousut jalkaan eikä huomannut mitään outoa vaikka puntit oli puolisääressä. Nyt se sama isoveli on jo armeijassa ?
Meneekö vieläkin housut puolisääressä ;D ;D
Täyttä asiaa <3
<3 <3
Voi Asikaine. Kirjoitit sen, jota en ole itse osannut sanoiksi kumppanille pukea. Nyt vähän itkettää ja surettaa, mutta myös hymyilyttää. Ei se tuon vaikeampaa ole. Kyllä me tuohon pystytään! Kiitos.
Kiitos ihanasta kommentistasi <3
Vaikka kyllä tuokin on välillä ihan saakelin vaikeeta, mutta ei mahdotonta <3
Entäs, kun toinen ei tule vastaan? Entäs, kun sen toisen uni ja elämä ja koulu ja työ on tärkeämpää kuin kotona olijan? Entäs, kun parisuhteessa ei olekaan kahta aikuista vaan yksi, joka huolehtii kaikesta ja toinen elää kuten haluaa? Silloin ei jaksa tehdä toiselle voileipää, itse asiassa ei _halua_.
VOI EI 🙁 Nämä on niin vaikeita juttuja!!
Voimia sulle sinne, ei varmana halua tehdä leipää tai paljon muutakaan 🙁
Tuhat peukkua ja sydäntä tälle. <3 Just viime viikolla mies puki taaperolle vauvan sukat – hyvin näköjään venyi, eihän 1,5 vuoden kokoero oo mitään! Kantapää nyt ei ehkä osunut kohdalleen. Annoin olla.
Hahaahhahaha! Tuhat sydäntä teille sinne <3 <3
Ja juurikin, anna olla! 😀 Meillä on taaperolla nähty myös mun sukat ja ihan hyvin viipotti menemään, toimii näköjään myös 30 vuoden ikäerolla, eikä oo niin justiinsa ;D
Kyllä minä äiti-ihminenkin olen pukenut eskarilaiselle isänsä sukat. Mummi sitä vähän kummasteli, mutta edelleen vaan jankkasin, että joo-o, on nämä lapsen sukat. Hyvin pärjäsi. Hästäk polvisukat.
Hyvä ja rohkaiseva kirjoitus – ja hauska tietysti, niin kuin sinulla aina! Se on oikeastaan aika hyvä lähtökohta, että tekee toiselle voileivät ja kaataa kahvit. Että edes haluaa tehdä niin. Itse olen siinä asiassa vähän kiikun kaakun tällä hetkellä. En vaan voi uskoa, millainen vuori asioita jää automaattisesti minun hoidettavakseni. Haasteemme ja ilomme eivät ole puutalo ja puulämmitys,, mutta eläminen vieraassa kulttuurissa ja umpivieraan koulusysteemin armoilla välillä jumittaa pahasti. Tänä vuonna olen huomannut, että viikottainen kahdenkeskinen iltapäivä auttaa ihmeesti jaksamaan, oli se sitten kahvilassa, kylpylässä,, ulkoilemassa tai vaikka saunassa vietetty, ja siitäkin huolimatta, ettei se toinen tuntuisi sitä ansaitsevankaan, kun minähän se kaiken teen… 😀 Tsemppiä arkeen, Asikaine!
Voi ei, kun hoidettavia asioita on niin paljon, alkaa mahdollinen epätasapaino kaikissa kotitöissä ja kaikessa muussa oikeesti painamaan aika nopeesti painamaan vaakakupissa.
On meilläkin välillä listattu kaikenlaisia asioita ja kinattu sitten, kumpi tekee enemmän… ei meillä lasketa (EIPÄ!)
Tsemppä arkeen sinne myös <3 ja ihana kuulla, että kaikesta huolimatta vielä jaksatte kaksin lähteä liikenteeseen ja viettämään yhteistä aikaa, ainakin meillä kahden keskeisillä jutuilla jaksaa taas pitkälle 🙂
Asikaine puki taas sanoiks mun ajatukset! 🙂 <3 Oon välillä ääneenkin pohtinut, että kunpa vaan muistettais miks ollaan aikoinaan alettu olemaan yhdessä ja muistettais olla muutakin kuin vain äiti ja isä. Välillä kyllä tuntuu, että 7&3&1 -vuotiaat lapset, omakotitalo, lemmikit, mun uusi työ ja opiskelu (onneks vain kevään mittainen) ja isäntä kotona arjen vetovastuussa ovat aikamoinen yhdistelmä. =P Mut kyllä kai näitäkin aikoja joskus muistelee kaiholla (jos tältä univajeelta jotain jää mieleen), kunpa osaisimme silloin vielä nauttia avioparina toistemme olemassaolosta.
Huoh, kuulostaa teilläkin olevan aikamoinen härdelliarki, monta rautaa tulessa!
Ja kyllä siitä jää paljon mieleen, kaikki ne hyvät jutut ja sitten ihmettelee, että mikä muka oli niin vaikeeta sillon 😀 😀
Niin totta! Löysin vasta blogisi ja tämä on kuin suoraan omasta elämästä – sillä erotuksella, että lapsia on vasta yksi pieni, ja juopontuuri iski Rumassa. 😉 Jään seuraamaan!
Mahtava kirjoitus! Miten mä tän nyt vasta löysin? No, ehkä siksi kun lueskelen blogeja kaikessa yörauhassa vierashuoneen pedissä. Mies (ja taapero) komensi mut tänne nukkumaan kunnolla. Ne on ihania ❤️ P.s. Juopontuuri iski Bostonissa.
Päädyin tähän kirjoitukseen mutsie-blogin linkin kautta, ja aloin itkemään puoli välissä tekstiä, mutta hymy huulilla. Viimeinkin joku kirjoittaa sen rehellisesti, niin kuin asiat pikkulapsiperheessä on, niin sekavasti ja ylösalaisin, mutta mitä väliä, kun se on kuitenkin myös ihanaa ja kaiken sen arvoista! Ja paljon liikutti myös se, miten asioiden pitää vaan välillä antaa olla, eikä siitä välttämättä seuraa mitään kamalaa.
Kiitos, kiitos ja kiitos vielä kerran tästä tekstistä! Antaa valtavasti voimaa tuleviin päiviin ja viikkoihin!
Valaistuin ja voimaannuin. Kiitti Asikaine, oot mun idoli. Joko saa ilmoittautua sinne parisuhderetriittiin? Kiittelen sua muutaman kerran lisää täällä: http://meiramiina.blogspot.com/2019/03/ihan-frozenina.html