Tietoa mainostajalle ›

Villi poika

Tällä viikolla kävin Pikkuveljen kanssa pitkästä aikaa muskarissa. Vaikkei edelliskäynnistä edes ollut kulunut kovin pitkään, tuntui aurinkoinen punapää muuttuneen parissa kuukaudessa taas ihan eri tyypiksi.

Eteisessä kuului iloinen pulputus Muskaii muskaii, äiti bussi! Bussi! Äiti! Pipo. Kärrrri! Kärrri! Sanoja tulee kokoajan lisää ja lisää, välillä kaksikin. Bussissa punaposki hymyilee tomerasti kanssamatkustajille, napottaa kypärämyssyssään, kuuntelee juttuja. Tietää reitit sekä määränpään.

Välillä toinen ihmeissään kyselee Veikka? Veikka? Täysin venähtäneen talviloman myötä kaksikko on ollut lähes erottamaton, joten veljen pitäisi mielellään olla aina messissä. Tosin hetken päästä Pikkuveli kyselee myös Pommia, Puppe-koiran ystävää Tommia. Pienen maailmankäsitys on vielä täynnä mahdollisuuksia, rajattomalla asenteellaan punapää yrittää myös pokkana hypätä pikkuautojen ja taulujen sisään ja potkia palloja kirjojen sivuilla.

Huolimatta maalausten maailmaan pyrkimisestä sekä muusta absurdihkosta hömelöimisestä, punapään pätevyys pitää aina ottaa vakavasti. Pikkuveljen luonnetta määritteleekin selvästi kiihkeä halu olla mukana kaikessa touhussa, päättäväisesti tekemässä samaa kuin muutkin. Oli kyse autolla ajamisesta tai salaatin pilkkomisesta, kaveri huutaa ja hömeltää helmassa niin kauan, kunnes pääsee mukaan tositoimiin! Saa vihreän leikkuulaudan eteensä ja voiveitsen, jolla palastella banaania, kunnes päättää hieroa käsiin mählääntyneen banskun peikkotukkaansa ja nauraa ilkikurisesti. Pää pää! 

Välillä punapää tuntuu maskotin lailla seilaavan todellisuuden rajapinnassa, mutta etenkin ilkikurisesta toiminnasta paljastuu pienen nokkelasti tiedostavan, mikä on kiellettyä tai millä saa äidin juoksemaan peräänsä. Hykertävä helium-nauru kovenee tirskuvaksi didgeridooksi ja posket pakahtuvat jännityksestä paukatessaan sukkasillaan ulko-ovesta pihalle juostessani alusvaatteisillani perään sateen kastelemille portaille. Huomiota, jännitystä ja vauhtia, niitä hän rakastaa -sekä laulua ja eläimiä.

Hammaslääkärin jälkeen uimahallissa tyyppi teputteli tyytyväisenä pukuhuoneessa tervehtimässä ihmisiä ystävällisesti pää kallellaan hymyillen ja vilkutellen. Heip paa! Heip paa! Kipitteli pikkuruisilla varpaillaan pesuhuoneessa ja altailla nakkero sukelteli veteen välillä henkeään haukkoen ja välillä nauraen. Uimaa, uimaa!

Joka päivä yllätyn pienen viestinnän ammattilaisen taidoista kommunikoida yksittäisillä sanoillaan ja kertoa kuulumisiaan. Selittää isälle, kuinka muskarireissulla keitto oli ikävästi polttanut suuta ja kuinka teatteriesitys oli ihan hassu, siinä oli vauva ja kitarakin. Liikutun pienen tarpeesta jakaa arkipäiväisiä kuulumisiaan ja osallistua keskusteluihin, vaikka välillä hopertaisi aivan sivuraiteilla aiheesta. Hipin todetessa Joo myö voijaa heittää siut töihin, punapää taustalla heittää kirjan kaaressa lattialle. Heittää! Heittää! Isi heittää!

Naapurissa Pikkuveljellä on pöydässä jo oma vakipaikkansa ja eläytyen hän onnellisena nauttii perinteestämme illallistaa usein isolla porukalla. Naapureiden varasiskon ja veljessarjan punapää tietää laumakseen. Hännänhuippuna pieni viipottaa porukan perässä tulinen tukka pöllyten, ja kavereidensa nimiä helium-äänellään toistellen. Hymyillen piinaa painamalla pleikkarin nappuloista ja suhertaa lego-rakennelmat rikki. Miten se kerkeekin joka paikkaan!

Isoveli on parasta, mitä pikkuveli tietää ja uimahallin pukkarissakin tulee nopeasti kiire kysellä altaille menneen veikan perään. Veljesten välinen tärkeä side saa minut päivittäin suuren liikutuksen valtaan sekä huutamaan neljäkymmentäkertaa Nyssi! Nyssi jätkät! Nyssi! Jolloin kuurokorvat jatkavat painiaan, juoksemista ja toistensa epämääräistä repimistä, kunnes lopulta joku tippuu sohvalta maitolasin kanssa kitaran päälle. Noni nyssi oikeesti! Mitä mää just sanoin.

Sydän jättää tunnissa monta lyöntiä välistä ja voi helvetti, kuinka monta kertaa päivässä jankkausrobottina toistan kesäteatterihahmojen väsyneiksi kliseiksi luulemiani fraaseja. Kohta taas sattuu! Tossa voi mennä vaikka silmä puhki! Kuinka monta kertaa mun pitää sanoa, ettekö te jo usko! Se ja se ja se suussa ei juosta tai voi mennä kurkkuun! Katto ny, näin tossa sitte käy, ku ei katto.  

Nyssi! Nyssi! Nyssi jätkät! Kohta taas sattuu! Muistatteko mitä kävi talvilomalla niille hampaille, muistatteko?

Ällistyneenä seuraan vieressä, kuinka vauvastani on tullut ihana poika, joka kipittää ja kikkailee. Osallistuu omalla aurinkoisella, määrätietoisella ja vaativalla olemuksellaan. Vauhdikkaasti heittäytyy mukaan leikkeihin ja aamupuurojen naururemakoihin, saunaillan jälkeiseen pillimehuun, lastenaltaan syvään päähän sekä Pupen ystävien maailmaan.

Kysyttäessä muistan olevani kahden lapsen äiti ja oikeasti myös tunnen olevani sitä kokoajan, aikaisemmin oli vain yksi ja sitten se vauva.

Iltaisin nuuhkutan kuumia poskia, jotka ovat aina punakat ja pulleat. Haikeana silitän puuroista punatukkaa. Kuuntelen tuhinaa ihastellen kaikkitietävää ilmettään, joka hänellä oli jo tavatessamme ihan ensimmäistä kertaa.

Hyvää viikonloppua kaikille!

 

Lue myös:

Iso pikkuveli

Puoliksisyötyjen leipien syvin olemus ja elämän ihme

Ootko sää fiksu

Share

10 kommenttia

  1. Kaisa kirjoitti: Vastaa

    Ihana, ihana kirjoitus!

    1. Noora kirjoitti: Vastaa

      No niin oliki!

  2. Sanni kirjoitti: Vastaa

    Ihana kirjoitus, tuli ihan tippa silmään :’)
    … Ja hiukan pisti naurattamaan nuo sun ”nyssi” -komennot, vasta tässä lukiessa tajusin käyttäväni meidän taaperolle samaa komentoa. Että ”nyssillikka”.

  3. Gudmundsdottit kirjoitti: Vastaa

    Luin tätä viinipul…viinilasin kanssa ja liikutuin.
    Mullaki o tollane tyyppi! Ihan huippu!
    Parasta on kiivetä pöydälle, laulaa ihahhaa, kikattaa ja hymyillä niin että naama loistaa naapuriin asti. Ja kaikkeen hän vastaan ei tai en. Aamulla ensimmäiseksi hän vastaa ettei ole nukkunut tai nähnyt unia ja nauraa räkäisesti päälle. Isän mahan päälle on parasta päästä pomppimaan ruuan jälkeen, koska silloin isän naama näyttää hassulta. Hän haluaa olla kaikessa mukana, oli se sitten pyykkien ripustaminen tai leipominen.

    Hermot on kireällä välillä niin äidillä kuin pojallakin, mutta samasta puusta kun ollaan niin ei se pinna pojasta parane. Ihaninta ja parasta, herttaista ja hermojaraastavaa. Välillä kyllä tuntuu että nuo uhmakkaiden temppujen aiheuttamat tykytykset vanhentavat vuosilla.

  4. kati kirjoitti: Vastaa

    Lupaa säästää tämä teksti ja antaa se pikkuveljeä silloin kun helium ääni on aikaa sitten mennyttä.

    Tässä on rakkautta joka rivillä ja väleissä myös.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Lupaan! Enkä halua ees ajatella aikaa, jolloin helium-ääni on mennyttä 🙁 YHYY!!

  5. annasenolla kirjoitti: Vastaa

    ❤️❤️ t. kahden melkein saman ikäisen pojan äiti

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3 <3

  6. Sanni kirjoitti: Vastaa

    <3

    Pienet on niin ihania. Mä koen ensimmäistä kertaa luopumisen haikeutta, kun kuopuskin alkaa olla jo semmoinen pitkäkoipinen rimppakinttu, tarkasti argumentoiva ja isojen maailmassa kiinni.

    Nyyh, hyvästi pallerovuodet.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Voih, ja mää koen haikeutta vaan kun joku 70-senttinen body ei enää mahdu 😀

      I FEEL U!

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.