Punapään juhliessa pian yksivuotissynttäreitään tunnen selittämätöntä haikeutta ja kivistävää luopumisentuskaa. Emme toki ole luopumassa Pikkuveljestä (vaikka hän toimeliaisuudellaan välillä uuvuttaa), mutta kaikkien yöheräämisien ja päällekaatuvan tohinan jälkeenkin nukkaisesta sylivauvasta on vaikea päästää irti.
Huuruinen vauva-aika on vilahtanut ohi vauhdilla, jossa en yleensä ehdi poiketa vessaan ennen iltapäivää, aamukahvit juodaan vasta leikkipuistossa ja peiliin ehtii vilkaista illalla ensimmäistä kertaa päivässä. Ai katos, mulla on vieläkin naapurin tytön tekemä tribaalitatska kaulassa, missäs kaikkialla mää oonkaan sen kanssa ollu…?
Kaksi ei todella mene siinä samalla kuin yksi, etenkään jos touhuun vielä yhdistellään töitä, reenejä, remppoja ja ruokaakin pitäisi välillä laittaa. Siivouksesta olemme aika usein luopuneet ja välillä on väsyttänyt niin paljon, etten ole uskaltanut istua autonrattiin ja keinussa huomasin kuolaavani paidalleni.
Sylivauvaa juu ei ole enää näkynyt. Tilalle on tullut hassusti tepasteleva tulitukkainen vaihto-oppilas, jolla on kulttuurimme käytöstavat vielä pahasti hakusessa. Vaihtarin kotiplaneetalla kirjoja, takkeja, lusikoita, kulhoja ja vaatteita ilmeisesti säilytetään lattialla, sillä punapää vaalii kotiplaneettansa tapaa meilläkin. Kukaan ei myöskään saa pitää kädessään _mitään_ ja kaikki astiat on välittömästi heitettävä lattialle riippumatta, onko niillä mustikkapuuroa vai ei. Uusi tapetti on heti irroitettava, jos kulmasta kiinni saa ja vessaharja pitää vapauttaa olkkariin ainakin kolme kertaa päivässä. Turvallisuudesta vaihtari huolehtii ottamalla kaikki johdot pois seinästä sekä tyhjentämällä tuhkat puuhellan ja takkojen luukuista.
Vaihto-oppilas myös puhuu erikoista kieltä, jonka sana GÄH! (huudetaan suu auki nauraen) tarkoittaa ilmeisesti Anteeksi en kuullut, sillä yrittäessämme kieltää muukalaista, hän huutaa suu auki hymyillen GÄH! ja jatkaa hommiaan.
Jep, välillä on vähän ikävä (liikuntakyvytöntä) vauvelia, mutta olemme jo hyvin kiintyneitä saamaamme uuteen perheenjäseneen, jonka iloisen, ennakkoluulottoman ja rohkean luonteen kukkaanpuhkeamista ihastelemme päivittäin. Välillä murehdin helmoissa roikkuvan pikkuveljen saaman huomion vähyyttä, mutta nähdessäni, kuinka paljon pieni nauttii porukkaan kuulumisesta ja yhdessä tekemisestä, vauhdikkaasta arjesta, uskon murheideni olevan turhia.
Isoveljen puuhiin osallistuminen on parasta, mitä pikkuinen tietää. Punapää seuraa veljeään jopa rasittavuuteen asti kaikkialle perässä. Särkän laitteisiin, rantaveteen, leikkipuiston korkeinpaan liukumäkeen. GÄH! Täysin vailla tietoa omasta huojuvaisuudestaan kiipeää hän vaikka puuhun perässä veljensä, joka niin hienosti ja rakkaudella on ottanut isoveljen viitan vastaan. Tarkasti Poika valvoo ja auttaa pientä, opettaa leikkejä ja kurmuuttaa hellällä otteella. Äiti mää toivon, ettei Pikkuveli koskaan kasva aikuiseksi, koska se on niin söpö!
Maaginen vauvavuosi taittuu taakse ja taapero hyppii banaani kädessä trampalla. GÄH! Tukistaa naapurin tyttöä ja nauraa posket punaisena pyörän turvaistuimessa mennessämme ostamaan pihaamme kukkia. GÄH!
Pysähtyneet nukkaiset hetket palaavat haikeina mieleen lämpöisten elokuun iltojen hämärtyessä. Tarkkaan muistan kuumien ja utuisten päivien valon, jossa pikkuveli kannettiin hentoisin ottein kotiin ensimmäistä kertaa ja aika pysähtyi. Tuntuu, ettei siitä elokuisesta päivästä olisi kulunut kuin pari kuukautta. Pitää oikein muistella lyttyistä vauvaa talvisena aamuna olkkarin lattialla viltillä makoilemassa, kun Pojan kanssa lämmitimme takkaa juodessani väsyneenä kahvia. Mihin katosivat kaikki liian aikaiset aamut ja pakkaset? Loskaiset leikkipuistot ja pikkuruiset villasukat. Mittarilla mitatut kylpyvedet ja valkoiset harsoliinat.
Hipin kanssa olemme vauvavuoden vetäneet läpystä vaihtoon niin valvomisissa kuin nukkumisissa, omissa menoissa ja kotihommissakin. Välillä on otettu matsia, joita on ratkaistu rankkareilla, mutta kaiken jälkeen on pakko ojentaa tämän(kin) vauvavuoden päätteeksi rakkaalleni parhaan tiimipelaajan palkinto. Hukatkoon hoitokassit ja sadesuojat, pukekoot vauvalle isoveljensä housut neuvolaan ja rikkokoon vaunut, aivan sama. Jakamalla vastuita, nukkumalla vuoroissa, keittämällä toiselle kahvit, joustamalla toisen menojen tähden ja tiukan pipon tullen kiikuttamalla avattu olut murjottajalle, olemme voittaneet jo aika monta erää parisuhteelle haastavassa tilanteessa, jossa sooloilulle ei ole paikkaa.
Nyt pienet vauvanvaatteet ja hoitoalusta odottavat portailla seuraavia onnekkaita, jotka lupasivat poiketa hakemaan. Pesin ja viikkasin kaikki pikkuruiset bodyt siististi, kellariin en raaskinut kassia viedä. Vaikka luopuminen tuntuu haikealta, odotamme innolla jokaisen päivän mukanaan tuomia uusia sanoja, pienen haarukan täysosumia perunoihin sekä nopeutuvia askelsarjoja. Mitäköhän vitsejä ja juttuja Pikkuveli pian kertookaan meille ruokapöydässämme?
Unikoulun ensimmäisenä iltana itketti painella vierashuoneeseen yksin nukkumaan, mutta samalla uskalsin jo hitaasti huokaista vauvavuotemme sujuneen hyvin ja onnellisesti. Pieniä vastasyntyneitä kantavia ylpeitä äitejä nähdessäni, tunnen selittämättömän kateuden piston ja kaipuun. Voi kun olisi tuollainen ihana pieni vauva!
Iltaisin nukuttaessani pientä tuhisevaa silkkistä nahruavaa mokkeroa, jonka pienet sormet tarttuvat tiukasti käsiini, tunnen sylissäni olevan vauvan vieläkin. Ihana rakas nahruvauva, joka laskiessani häntä hellästi sänkyyn, avaakin silmänsä ja huutaa nauraen GÄH!
Punaiset posket helottavat, eikä vaihtarilla ole aikeitakaan käydä nukkumaan.
Ihania hellepäiviä!
Lue myös:
Oi, mä niin tiedän ton haikeuden tunteen. Pienempi on nyt reilu 1,5-vuotias ja tulee kyllä pieni kateuden pisto, kun näkee niitä oikeasti pieniä vauvoja. Toisaalta hän on kyllä varmaan aina mun vauva, kun on kuitenkin niin pieni isoveikkaan nähden.
Joo, se on ihan järjetöntä, miten niistä pienistä aina kadehtii 😀 😀
Ja niinhän se taitaa mennä, että se perheen pienin on se vauva aina -halusi tai ei!
Ihana <3
En ole aiemmin kommentoinut, mutta liityin vakilukijaksi noin vuosi sitten, kun jumin vauvan kanssa sohvalla. Meillä on Pikkuveljeä reilun kuukauden vanhempi tyttö. Kiitos mahtavasta blogista!
Hei onpa ihana kuulla, kiitos kun luet ja onnea sinne yksivuotiaalle!! <3
Minä suren tuota kaikkea jo nyt, 2kk:n ikäisen kanssa 🙂 On tää hassua!
Muista myös nauttia, hän on ihan vauveli, pieni mytty!
Ihana Pikkuveli. <3
Mulla on juminut tuo fiilis päälle meidän kuopuksen kanssa. Isot sisarukset on niin paljon isompia kuin tuo 3-vuotias, että hän on aina ja edelleen se mini. Pieni ja pehmoinen. Sylissäpidettävä ja kainaloonmahtuva. Hänen kanssaan kaikki pikkulapsijutut tapahtuvat vikaa kertaa. Ja vääjäämättä koko ajan tulee luopumisen haikeus, etenkin kun isommista koko ajan näkee, miten nopeasti omat polut alkavat kuljettaa ja pienen lapsen elämä vaihtuu koululaisten meininkeihin.
Haikeaa on. Sittenkin, vaikka musta lasten kasvaminen on ihanaa. Enkä missään nimessä haluaisi enää yhtään lasta lisää. Sittenkin.
HUoh, on haikeeta vaikka järjellä miettii toisin ja nauttii kasvamisesta ja kaikesta uudesta ja jännittävästä!
Ja se, kun huomaa miten esim naapureiden ala-asteikäiset jo menee menojaa, SE ON HELVETIN RAASTAVAA!!! 🙁
Terkkuja sinne teidän sakille. Ihana pieni 3-vuotias on vielä!
Kiitos, ihana teksti <3.
Kiitos, <3
Oot tosi inhottava tyyppi! Samaan aikaan muija heittää aivan käsittämättömän huonoa läppää, jolle ei voi olla nauramatta ja kirjoittaa niin koskettavasti maailman tärkeimmistä asioista ? Niisk! ?
HAhahahahahahhahhaaa! Niiin huonoa, että naurattaa on aina paras!! 😀
Tämä kirvoitti vuolaat itkut. Kuopus on jo 6v ja ihan hirveästi kirpaisee nähdä pieniä vauvoja ja heidän vanhempiaan. Ja silti se, että omat lapset on jo aika isoja, tuntuu niin hyvältä että en tätä ihan helpolla halua vaihtaa yövalvomisiin enää. Silti aina vähän haaveilen isosta perheestä ja pienistä vauvoista.
Kiitos, sulla on ihana blogi. <3
Kuten sanottu, 6-vuotias on ihan vauva vielä! 😀 😀
Kiitos kommentistasi, kiitos kun luet <3
Ihanaa luettavaa! Kirjoitat niin kauniisti ja koskettavasti.
Kiitos tästä, tulipa hyvä mieli tästä kommentista!!
Mitääää Asikaine?! Ekaks luen tätä silleen ”nyt mua ei itketä ku Asikaine puhuu muukalaisesta, heheee, ei oo yhtä koskettava ku yleensä!” sitte luen eteenpäin ja muukalais-läppä häviää ja samalla täällä kyynelkanavat aukeaa. Kiitos taas!
Se oli sellane salajuoni, HIH! 😀
<3
<3
Mun viimeinen vauva on pian 6. Se haikeus ei lähde muuten ikinä. Vaikka nauttiikin noista isoista lapsista. Lapsenlapsia odotellessa!
Voih, NO ON SEKIN IHAN VAUVA VIELÄ! 6 on käytännössä vastasyntynyt!!
Ei hitto, tämä kolmen lapsen äitee parkuu täällä silmät päästään, niin koskettavasti kirjoitit! Mun nuorimmainen (ja viimeinen vauvani) on nyt 7kk ja sydäntä riipaisee jatkuvasti pakata pieniä vauvan vaatteita pois. Vaikka tiedän perheemme olevan nyt tässä, niin miksei se sellaisen pienen nukkaisen rinnalla möheltävän silkkiapinan kaipuu poistu? Tää on joku evoluution salajuoni!! 😉
Voi että, tiedän tunteen. Miten niihin vauvanvaatteisiin kiteytyykin NIIN PALJON!
Ja todellakin, evoluution salajuoni. Samalla kun iloitsee kaikesta oppimisesta ja kasvusta, on vaikeaa luopua siitä VAUVUUDESTA. IHan itkettää, kun katsoo vauvakuvia.
IHania nuuhkutuksia sinne, kyllä teillä on IHAN VAUVA VIELÄ!!
No jumalaare, tehoo teksti vielä muhunkin, 49 vee ja pojat jo 17 ja 14…tuli vauva-ajat mieleen…kirjoitat hienosti ja koskettavasti – ja hauskasti. GÄÄÄH!!!!
Voih, NE ON AIKUISIA JO! GÄÄH
Niin ihanasti kirjoitat, että tämä kohta 30v. lapseton tahtoo NYT omia vauvoja, vaikka tikitys on vielä unenomainen ääni vastarannalla.
Voi, kiitos, ihana kuulla! <3
Varo vaan, kohta kajahtaa vastarannalta! 😀
Asikaine! Mää en kestä! Monta VIIKKOA menny kun en oo muka kerinny lukemaan näitä, ja nyt sitten kerralla kaikki ja tähän asti pääsin ja kaikki toi tunne ja sitten vielä MC5! Kiitos! Siitä että olet! Huutomerkki!
Kiitos, kun luet, ihan mahtavaa! Tulipa hyvä mieli tästä <3