Tietoa mainostajalle ›

Vappu

Viikonloppuna vappukansan marssiessa punaliput käsissään, kävelimme mustana kulkueena hautausmaan mäkeä ylös, arkkua seuraten. Punaisessa villakangastakissaan Poika kantoi arkkua Hipin edellä. Kompuroi uusilla kengillään mukana tärkeässä tehtävässä. Arvokas ilme kuulailla kasvoillaan.

Kattokaa ny hei, ettei se putoo sinne hautaan, ku se häslää siinä! Mummon pitäessä punaisesta hupusta kiinni pieni käsi tiputti sinisen kimpun arkun päälle, syvään hautaan. Mää haluun kattoo sinne, mää haluun kurkistaa sinne!

Viimeinen matka ja puristavat hyvästit. Pienet hiirenkorvat koivujen oksissa ja ohikulkevan ulkoilijan pinkki tuulipuku helpottavat raskasta hengitystä. Kirkonkellot soivat jo seuraavalle.

Kevään ensimmäisen lämpöisen päivän haluaa surussaan tulkita toivoa antavaksi merkiksi tuonpuoleisesta, mutta lapset näkevät auringonpaisteen kehoituksena kiivetä aidan yli päästäkseen keinuihin. Uudet juhlahousut eivät estä seurakuntakeskuksen käytävillä juoksemista, niin kuin ei estä kukaan juhlavieraistakaan.

Lohduttomuuteen vaipuminen on vaikeampaa huomatessaan vaaleanpunaisen rusetin puikkelehtimassa tummien pukujen joukossa  tai uudenkarheiden Ryhmä Hau -kenkien pilkistävän epämääräisesti heiluvan verhon alta. (Toisin kuin viimeksi, tällä kertaa luovutin kenkäosastolla heti). Kyynelistä pehmenneeseen nenäliinaan pitää pyyhkiä karjalanpiirakan tahrimat poukkoilevat posket, jonka jälkeen pakettiin ei jää yhtäkään nessua.

Pienet pulleat kädet tarraavat hiuksiin sekoittaen juhlakampauksen ja selittämättömällä voimallaan kääntävät kyyneleisen katseen tulevaisuuteen, vaikkei vielä haluaisi jatkaa. Kesken lopullistenkin hyvästien on käytävä pissalla ja tarkistettava, ettei keinumaan lähdetä ilman takkia. Vaikka siellä oiski tosi lämmin, niin oikeesti siellä on tosi kylmä! 

– !!!?!? … mutta äiti nyt on kesä! Ei täällä tarvi takkia. Kato vaikka!

Ylijääneitä piirakoita pakataan rasioihin. Iltapäiväkerhoista tutuilla naulakoilla vaihdetaan kenkiä arkisempiin ja mietitään, kenelle unohtunut takki kuuluu. Kuka menee kenenkin kyytiin ja missä autossa on turvaistuin. Huomenna lasketaan vene ja maanantaina on taas töitä. Elämä jatkuu.

Meissä kaikissa.

 

P5010110

Täällä Pohjantähden alla
taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton
minä itselleni saan.  

(Petri Laaksonen/ Täällä Pohjantähden alla)

Share

18 kommenttia

  1. anna-liisa kirjoitti: Vastaa

    Olipa taas…tällä kertaa pysäyttävä, kaunis kirjoitus. Erilainen vappu(kirjoitus).
    Taas siis taattua koskettavaa tekstiä. Lukaisin tämän jo eilen, jotenkin en saa mielestäni enkä oikein osaa kommentoidakaan. Kosketti siis syvältä.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos Anna-Liisa. Oli kyllä pysäyttävä, kaunis ja surullinen viikonloppua.

  2. Minttu kirjoitti: Vastaa

    Ei tällaisiin ole oikein ikinä sanoja. <3 Pysäyttäviä hetkiä elämässä, niin inhimillisiä ja kuitenkin niin vaikeita.

    Mieheni äiti kuoli viime kesänä vain pari kuukautta ennen häitämme, enkä itse hautajaisissa pystynyt ajattelemaan muuta kuin miten poika ei koskaan päässytkään tanssittamaan äitiään omissa häissään. Poika, joka kahden kuukauden kuluttua seisoo tämän samaisen kirkon alttarilla odottamassa, kun minä kävelen käytävää pitkin hänen luokseen, kantaa tällä hetkellä valkoista arkkua, tuota niin pitkältä tuntuvaa, käytävää pitkin. Ja nuori pappi, joka meidän piti tavata vasta kuukausi ennen häitämme hääharjoituksen merkeissä, seisoo nyt kirkon alttarilla vakavana odottamassa kantajia.

    Hautajaisten jälkeen istuimme miehen kanssa kauan aikaa pihan suojassa katsomassa pimenevää taivasta. Kesäilta täyttyi iloisista äänistä, ihmiset juhlivat heinäkuuta ja lämpimiä kesäiltoja. Mopot pöristelivät kadulla. Linnut lauloivat illan viimeiset säveleet.

    Miten jotkut hetket jäävätkin niin elävästi mieleen.

    <3

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Niinpä. En varmasti ikinä unohda tuota tunnelmaa ja näkyä, kun poika puikkelehti punaisessa takissaan tummien pukujen joukossa arkusta kiinni pitäen.

      Kiitos, että jaoit muistosi <3

  3. MsMumrik kirjoitti: Vastaa

    <3

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      <3

  4. Maininki kirjoitti: Vastaa

    Samanlaisessa surusaattueessa minäkin vietin vappuni. Linnut lauloi, aurinko paistoi, täydellinen vappusää sai hiljentymään tänä vuonna. Voimia teille ❤️

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos Maininki
      ja paljon voimia teille myös <3 <3

  5. Lottovoitto kirjoitti: Vastaa

    Tykkäysnappi hukassa, mutta sydämiä lähetän sulle, Asikaine.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos Lottovoitto, onneksi sydämet tulee näinkin perille 😀
      (tosiaan harkitsen sitä tykkäysnappia, kaipaan sitä itsekin nyt jo kahden päivän jälkeen. ON NIIN KIVAA OLLA TYKÄTTY 🙂

  6. Pauliina kirjoitti: Vastaa

    Voi Asikaine. Tiivistit tähän koko elämän. <3

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Tuohon päivään tosiaan tiivistyi koko elämän kaari. Nopea ja kaunis.
      🙁

  7. Päivi Tavi kirjoitti: Vastaa

    Kuulin suru-uutisen jo aiemmin. Lämmöllä teitä kaikkia ajatellen. Päivi

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      Kiitos paljon!

  8. Elämää kirjoitti: Vastaa

    Otan osaa.

    Meiltä kuoli viitisen vuotta sitten miehen isä, minun veli ja siskon tyttö vuoden sisään. Se oli vaikeaa aikaa, ja pitkään jälkeenpäinkin. Lapset tuntuivat kuitenkin selviävän nopeiten, ja hyvä niin. Mennyt on mielessä, mutta katse tässä hetkessä ja tulevaisuudessa.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      JOo, itse yllätyin, kuinka luontevasti lapsi asiaan suhtautui.. Vaikka toki nyt vaikea tässä vaiheessa sanoa, miten hän kuoleman loputtomuuden käsittää jne. Ja nyt oli tavallaan ”luonteva” tilanne, kun kyse oli vanhemmasta sukupolvesta. Asiat ovat varmasti paljon mutkikkaampia, kun jonkun lapsi tai sisar kuolee. Otan osaa, ja aurinkoa teille sinne kevääseen <3 <3

  9. Suvi kirjoitti: Vastaa

    Kaunis kirjoitus. Me olimme viime keväänä miehen sukulaisen hautajaisissa. Jännitimme hirveästi, miten 3-vuotias käyttäytyy. Ikään kun kuuluu paljon puhetta, kysymyksiä ja ihmettelyä.
    Jotenkin oma häpeä poistui, kun anoppi, joka myös oli menettänyt miehensä vain muutama vuosi aikaisemmin, käski antaa lasten olla lapsia.

    Ne, surevasta paikoin vaikeiltakin tuntuvat kysymykset, ovat lopulta lämmittäviä ja omalla tapaansa lohduttavia. Lasten kysymyksissä ja koko lapsissa pilee jotakin lohdullista ja turvallista. Lapsi ei ole mikään pikku-aikuinen ja minusta he osaavat jopa luontevammin ja rehellisemmin kohdata surevan ihmisen.

    1. Asikaine kirjoitti: Vastaa

      JOo, itse en jännittänyt, miten lapset käyttäytyvät vaan lähinnä, miten osaavat suhtautua surulliseen juhlaan, jossa kaikki itkevät. Toki etukäteen keskusteltiin asiasta ja kerrottiin, minkälaista hautajaisissa on. Ja niinhän se juuri meni, että kolmevuotias ei edes hämmästellyt itkuisia ihmisiä ja meni itse arvokkaasti arkkua kantamaan ja eläytyi tilaisuuteen omalla tavallaan, juurikin luontevasti.

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.