• Asikaine
  • Naisia, joilta ei koskaan kysytty mitään

    Kaupallinen yhteistyö: Kirkon Ulkomaanapu

    Aamulla heittelin pesukoneeseen viimeisen satsin ryttyisiä matkavaatteita, jotka olivat värjääntyneet kuumasta pölystä sekä kymmenissä tervehdyksissä kaulaani ripustetuista värikkäistä villikukista. Rinkasta kylppäriin pöllähtänyt hiekkainen katku palautti sydämeni hetkessä takaisin toiselle puolelle maapalloa. Vei räpäyksessä yli vuorten ja halki viidakon, kauas Nepalin maaseudulle, jonka halkeilevien peltojen yli polttavana puhaltavassa tuulessa sekoittuivat toivo ja toivottomuus.

    Valkoinen pellavapaita ei ole ainoa, joka ei ehkä koskaan palaa ennalleen.

    Vierailimme Nepalissa useissa entisten maaorjien perustamissa pienissä kyläyhteisöissä, joissa aloin kohtaaminen kerrallaan inasen ymmärtää, mitä kehitystyö käyntännössä tarkoittaa ja kuinka monisyisiä ja juurtuneita kaikista heikoimmassa asemassa olevien ongelmat voikaan olla.

    Vasta kymmenen vuotta sitten lakkautettu maaorjuus on jättänyt jo entisestään köyhään ja maanjäristyksen runtelemaan Nepaliin tuhansia paperittomia, kodittomia, työttömiä ja kouluttamattomia ihmisiä, jotka ovat eläneet useamman sukupolven yli periytyneessä velkaorjuudessa. Pikkuhiljaa vapautuneet maaorjat ovat erilaisina ryhminä asettuneet syrjäiselle maaseudulle asumaan ja muodostaneet pieniä kyläyhteisöjä, joiden kanssa Kirkon Ulkomaanapu on jo pitkään tehnyt Nepalissa suunnitelmallista kehitysyhteistyötä.

    Mitään suurta ”valmista apua” ei elämänsä maaorjuudessa eläneille yhteisöille oikeastaan voi viedä, vaan toimivan kehitysyhteistyön tavoite on ohjata ihmisiä nousemaan jaloilleen ja edesauttaa hankkimaan elinkeinonsa itse. Kirkon Ulkomaanavun yhteiskunnallinen vaikutustyö opettaa ryhmiä esimerkiksi viljelemään, hallitsemaan elinkeinoaan ja rahojaan, auttaa organisoitumaan kokoontumalla keskenään sekä jakamaan järjestelmällisesti tietoa esimerkiksi lasten koulutuksesta, säästämisestä ja omista oikeuksista.

    Kehitysyhteistyö tarvitsee Nepalissa paikallisia asiantuntijoita ja ihmisiä kouluttavia työntekijöitä, joiden avulla monivyyhtisissä ongelmatilanteissa tuki osataan kohdistaa järkevällä tavalla oikein. Monissa tapauksissa tuki kohdistetaan pääasiassa naisille, sillä he ovat yleensä kaikista alisteisimmassa asemassa ja koska naiset työllistyessään ja eheytyessään tutkitusti tekevät päätökset lasten etujen mukaisesti. Kaikissa kylissä myös vallitsi selkeä naisenemmistö, sillä useampien perheiden miehet olivat olosuhteiden pakottamina Intiassa töissä ja pystyivät käymään perheensä luona vain muutaman kerran vuodessa.

    Kyliin oli kyllä Kirkon Ulkomaanavun toimesta tuotu esimerkiksi siemeniä tai taimia ja muutamissa oli avustettu esimerkiksi kanaloiden, vesipumpun tai muutamien vähän vakaampien, tarpeellisten rakennuksien rakennuttamisessa ja toki useille oli mahdollistettu koulutusta ja myönnetty starttirahaa yrityksen perustamiseen, mutta muuten apu kuulosti allkuun omaan korvaan vähän, noh, puuhastelulta. Että mitä että, tulitte tuolta viidakon läpi neuvomaan, että nyt voisitte naiset tavata kerran viikossa keskenänne ja keskustella ajankohtaisista asioista. SEKÖ OLI SE SUURIN APU VAI! ONKO SIITÄ MUKA APUA!

    Kunnes kylä kylältä ja kohtaaminen kohtaamiselta aloin ymmärtää, kuinka tyhjästä on alettu rakentaa ja kuinka merkittäviä tuloksia opettamisella, ohjaamisella ja naisryhmien järjestäymisellä oli saatu jo aikaan. Ennen en tiennyt, että voisin laittaa lapseni kouluun, koska en itse ole käynyt koulussa, enkä tunne ketään, joka olisi ollut koulussa. Kukaan ei aikaisemmin ollut kertonut, että niin voi tehdä. Nyt lapseni ovat koulussa.

    Ja on toki vähän vaikea ymmärtää tarvitsevansa henkilöllisyystodistusta, koska ei omista mitään tai tiedä syntymäaikaansa, eikä kenelläkään perheessä ole koskaan ollut mitään oikeuksia tai arvoa. Muutaman hiljaisuuden tulkki tyhjensi sanomalla he eivät ymmärrä kysymystä, koska heiltä ei ole koskaan kysytty mitään. He eivät osaa vastata.

    Niissä hetkissä hipaisimme jotain ydintä, joka oli alimmaisella pohjalla.

    Useissa pois käännetyissä katseissa läikkyi kadonneen toivon jättämä tumma tyhjyys, mutta vastapainona oli myös uskomatonta huomata, kuinka useissa yhteisöissä oltiin kehitystyön avuin edetty ihan huimia harppauksia. Olin ihan todella vaikuttunut tapaamieni ihmisten saavutuksista ja asenteesta sekä kehitysavun tuloksista.

    Monissa kylissä oli selkeästi oman elinkeinonsa avuin vahvistuneita naisia, jotka nousivat ryhmästä kertomaan tarinansa ja puhumaan muidenkin puolesta vetäen koko porukkaa mukanaan. Olemme nyt saaneet vesipumpun toimimaan ja kastelemme sillä viljelmiä ja olemme myös saaneet kaikki yhteisön lapset kouluun, mutta meitä harmittaa, koska koulu on niin kaukana ja lapset joutuvat kävelemään sinne viidakon läpi.

    Ennen minulle ei puhuttu mitään, en ollut kukaan, mutta nyt minulla on oma kauppa, olen rohkea bisnesnainen ja kaikki lapseni ovat koulussa.

    Mieheni on voinut palata Intiasta takaisin luoksemme, viljelemme pariskuntana ja myymme hedelmiä ja kasviksia torilla. Sain myös maksettua lapseni kouluun ja mieheni sairaalamaksun, koska olen oppinut viljelemään ja tienannut rahaa.

    Ennen minua kohdeltiin kuin eläintä ja jouduin pakenemaan kahden pienen lapseni kanssa, mutta nyt olen onnellinen, koska olen vapaa.

    Erityisesti fanitin useamman naisen perustamaa Naisten säästöryhmää, johon oli alun parinkymmenen jäsenen jälkeen liittynyt yli sata jäsentä. Ryhmä antaa säästöistä lainoja jäsenilleen, jotta he saisivat elinkeinonsa alulleen, jonka jälkeen voivat maksaa ryhmälle takaisin ja ryhtyä säästämään.

    Kirkon Ulkomaanapu oli ohjannut ryhmää alkuun ja kustantanut ryhmälle järeämmän seinän, jotta rahojen säilytys onnistui. Ryhmä auttoi merkittävästi muita, sillä monien jäsenten olisi ollut mahdotonta varattomana tai jopa paperittomana saada pankista lainaa.

    Säästöryhmä kertoi nauraen välillä olevan vaikeaa tehdä isolla porukalla päätöksiä ja ryhmän presidentti sanoi haaveilevansa säästöryhmän kehittyvän jonain päivänä oikeaksi pankiksi.

    Kohtasimme reissullamme myös odottamattoman määrän iloa, ennakkoluulottomuutta ja hauskoja tilanteita, usein kyläläisten empaattisesti nauraessa meille, maistellessamme heidän eksoottisia ruokiaan ja kärvistelessämme tottumattomina 43 asteen helteessä heidän yrittäessä vieraanvaraisesti auttaa meitä(!!). Yhteinen kieli on lopulta aika pieni osa kommunikaatiota ja saimme yleensä ilman tulkkiakin jo vähän kiinni toistemme ajatuksista.

    Nopeasti myös huomasi, kuinka eturivien äänekkäimmät ja omillaan seisovat naiset puhalsivat voimaa ja ylpeyttä koko kylään, etenkin teineihin ja lapsiin. Yleensä juurikin teinien katseista ja lapsien touhuista pystyi uuteen paikkaan saapuessa nopeasti aistimaan koko yhteisön tunnelman ja toivon – kuten myös toivottomuuden, jo ennen kuin tulkki oli sanonut sanaakaan.

    Ja juurikin teinien vielä vilkkaisiin katseisiin ja hyvään meininkiin sekä lannistamattomina pyöriviin pienimpiin teputtajiin panostaminen tuntui olevan tärkein sekä tehokkain apu ihan kaikkien mielestä, niin koko elämänsä maaorjuudessa eläneiden, kouluttautumattomien äitien kuin myös pitkäjänteistä kehistysyhteistyötä tekevien asiantuntijoiden mielestä.

    Jotta nuoremmalla sukupolvella olisi lukutaito, koulutus, elinkeino, koti ja IHMISARVO, eikä maaorjuuden aiheuttamat seuraukset enää siirtyisi.

    Myös kysyttyäni ensimmäisessä kylässä, mikä on paras omien viljelmien tai elinkeinon mahdollistama asia, ryhmä kertoi hymyillen Parasta on se, että me saamme olla yhdessä. Että saamme iltaisin istua yhdessä, olla porukassa ja auttaa toisiamme esimerkiksi lasten kanssa ja vaihtaa ajatuksiamme ja kuulumisia. Ennen se ei ollut mahdollista.

    Iltaisin ajaessamme pienten kylien ja hökkelisten rakennusten ohi, lähes jokaisen talon edessä törötti ringissä neljä tai viisi eriväristä muovituolia, joilla istuskeli naisia ja lapsia. Äitejä kumartuneena imettämään vauvoja, lapsia kantamassa toisiaan reppuselässä, repimässä tukasta ja leikkimässä. Tyyppejä hengailemassa, silittämässä koiraa ja tekemässä porukalla päivän päätteeksi tavallisia juttuja, niitä parhaita. Ja vaaleanpunaisen auringonlaskun ajan kuvittelin hetken ymmärtäväni heitä, ainakin vähän.

    Kirkon Ulkomaanapu on Suomen suurin kansainvälisen avun järjestö, joka on alunperin perustettu tuomaan sodan runtelemaan Suomeen tukea ulkomailta. Nyt järjestö toimii useissa maissa humanitaarisien kriisien keskellä ja tekee pitkäjänteistä kehitysyhteistyötä kaikkein köyhimpien ihmisten kanssa uskontoon, etniseen taustaan tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta. Työn teemat ovat koulutus, toimeentulo ja rauha.

    Kirkon Ulkomaanavun tärkeää ja tuloksellista auttamistyötä niin Nepalin maaorjien parissa kuin myös akuuteissa kriiseissä voi tukea KUA:n sivuilla.

    Lisäksi Kirkon Ulkomaanavun projekteja ja avustustyötä voi seurata KUA:n Facebook-sivulla ja Instagramissa. Ja some-kanavilla voi myös esittää kysymyksiä KUA:n toiminnasta.

    Että olipahan matka. Lisää matkastamme voi lukea myös Lauran blogista, Laura oli ihan huippua seuraa ja hänen taitonsa lähestyä ihmisiä hämmästytti. Myös muu seurueemme oli loistavaa reissuryhmää, itse kylläkin olin kaikista hauskin -vaikka paikallinen tulkkimme oli hänkin selvästi huumorimiehiä.

    Namaste!

    Lue myös:

    Lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Nepalissa

    Postikortti Nepalista

    Kuvat: Alin kuva / Tatu Blomqvist, KUA

    ne, joissa itse näyn / Laura

    Share