• Perhe
  • Väyväsekoilua

    Aamuyöllä havahduimme Hipin kanssa Pikkuveljen heleään ääneen. Nukkaisessa yöpuvussa tyynyllä istuva punapää sanoi hymyillen oman nimensä, selkeällä ja kirkkaalla äänellä. Kuuliksää mitä se sano? Kuuliksää saman? Se puhuu!

    Äitiyspakkauksen haalari on jäämässä pieneksi ja ravaan jatkuvasti kellarissa etsimässä isompia vaatteita. Naapurin muijan antamilla ensiaskelkengillä Pikkuveli jo hoipertaa puistossa pitäen tiukasti kiinni hiekkalaatikon reunasta. Keinussa punapää nauraa isoveljensä vieressä ja vauhtien himmattua huutaa lisää. Kävellessämme pieni istuu vaunuissa tärkeänä mässässä huutaen ja kommentoiden kuin myyjä pienen lippakioskin luukusta. 

    P4030048.JPG

    Taputtaminen on parasta, mitä pikkuinen tietää. Oman elämänsä Pate Mustajärvenä pieni odottaa käsiä kaikista hienoista yrityksistään ja taputtaa itsekin mielellään -erityisesti itselleen. Kädet! Ennen nukahtamista Pikkuveli nousee helottaen istumaan taputtaakseen päivän viimeiset rytmit, vaikka samettiset kädet eivät meinaa väsyneenä osua yhteen ja tasapaino horjuu taputuksen voimasta. Pieni rytmikäs myttynen.

    P7310023.JPG

    Pinnasängyn pohja pitää laskea alimmalle tasolle, vaikka juuri sen petasin ensimmäistä kertaa. Kriiseilin reunapehmusteista ja pesin täkitkin hellillä pesuaineilla. Eikä Pikkuveli ole käynyt kertaakaan edes kääntymässä omassa sängyssään. Heinäkuussa Marimekko-kankaisen reunapehmusteen valmistumisella oli kiire ja ratkaiseva rooli suunnilleen synnytyksen käynnistymisen kannalta! Olen aina keskittynyt olennaiseen.

    P7310026.JPG

    Viikkailen pieniä vaatteita paperikasseihin, joita kantelen sekopäisesti edes takaisin tietämättä, mihin vauvanvaatteet laittaisin tai veisin. Ajatuskin kaikista pienistä lyttyisistä potkupuvuista luopumisesta saa kyyneleet poskilleni. Monia pieniä villasukkia en ehtinyt kertaakaan pujottaa pikkuvarpaisiin ja elokuussa vielä-ihan-liian-isot-vaatteet ovat nekin punapäälle jo pinkeitä.  Rintaa puristaa vauva-ajan loppuminen ja päätös vauvanvaatteiden kohtalosta tuntuu dramaattiselta valinnalta. Tässäkö nämä nyt oli, minun vauvani? Oliko tää nyt tässä, annetaanko kaikki pois..Vai vieläkö joku joskus? 

    Hetkessä mahani tuntuu autioituneelta kodilta ja sylini hylätyltä pihalta. 

    Ehkäpä pääni kuitenkin ammottaa suurinta tyhjyyttä pillittäessäni vierashuoneen laipiossa miettimässä, kirjoittaako äitiyspakkauslaatikkoon kellariin vai kierrätykseen. Kuin yhdellä mustalla textmarkilla olisi mahdollista hetkessä tehdä kohtalokas päätös lopullisesta lapsiluvusta. Pikkuveli huojuu hymyillen ohitseni kävelykärryyn nojaten. Kallistaa päätään Väyvä! Väyvä! Väyvä! Vää Väyvä! Vää.

    Sepä se. Sen lisäksi, että vauvani osaa jo puhua, hän myös meediona lukee ajatuksiani. Vauvakuume! Vauvaikävä! Silkkaa hulluutta! Parempi sulkea seitkytsenttiset vaatteet tyynesti laatikkoon. Nauttia perheen pienimmän kasvamisesta, lopettaa haikeudessa vellominen ja kuunnella järjen ääntä.

    …huhuu..

    ..??

    Niin. Miksi järkeni nyt avaisi sanaisen arkkunsa, kun se on menestyksekkäästi vaiennut monissa kiperissäkin tilanteissa. (Ei virkannut sanaakaan treffiseuralaiseni vahingossa polttaessa housunsa tai asuntonäytössä valitessamme kotia vaaleanpunaisen värin mukaan) En edes tiedä, miltä järkeni ääni kuulostaa, olisiko se yhtä heleä kuin pienellä punapäällä.

    Väyvä!

    Kuulitteko tekin sen!? Aaaaarggh! Täytyy ehkä odottaa huuruisen pään palautumista normaalitilaan (ahhahahahah never gonna happen). Antaa Pikkuveljen olla vauva vielä ainakin viisitoista kolme vuotta, jonka jälkeen voisi miettiä vauvanvaateasioita ei-niin-hysteeriseltä ja haikealta sekopääkantilta.

    Vauvapölyn laskeuduttua kirjoitan pahvilaatikon kylkeen jotain.

     

     

    Pöllyistä viikonloppua!

    Share
  • Asikaine
  • Syksy saa

    P8200146.JPG

    Lähestyn jälleen tilaa, jossa valehtelen vauvani iän muutamalla viikolla nuoremmaksi estääkseni herkkien nuuhkimisviikkojen katoamisen pikkupikkusormien läpi. Kesähelteet mukanaan tuonut pikkuveli on pian jo kuukauden (aargh!), puista tippuvat lehdet ja nimijuhliin pitäisi postittaa kutsut. Haluaisin pakkomielteisesti pitää kiinni hauraasta nimettömästä olotilasta, jolloin seisahtunut aika jollottelee vauvan syömisten ja Pojan puistoilujen mukaan.

    Arki ei rullaa. Elämä on pelkkää kahvia ja rotinapullaa. Ihanaa!

    Vauvelin haistelua, ystäviä kahvittelemassa, Pojan leikkejä ja leipomista, uudessa puutarhassa puuhastelua, grillailua, naapureiden kanssa hengailua, kesälomamatkailua mummolaan, puistoja ja muutamia jaksoja Boardwalk Empiren viimeistä kautta.

    P8080051.JPG

    P8290114.JPG

    P8290119.JPG

    P8140104.JPG

    P8210184.JPG

    Kalenterissa yksi merkintä: neuvola, jonka muistaminen: mahdotonta!

    Oma rytmini on vauvan rytmittömyys, joka ei vielä ole onnistunut kunnolla väsyttämään. Kuukauden jatkuneen univajeen huomaa tosin ilmapallopäisyydestäni. Muiden keskustellessa lentokoneen ykkösluokasta, tipun ajatuksiini miettimällä, miten ala-asteen ekaluokka liittyy Hipin siskon Suomeen paluuseen.

    Sovittuani pihassa naapurin muijan kanssa illan grillailuista, en keittiössä muistanut _yhtäkään_ asiaa, mitä lupasin puoleltamme illallispöytään valmistaa. Lopulta huusin toiveikkaana ovesta jos mää tuon sitte meiltä astiat, ettei sun tarvi tehä taas kaikkee? Saavuin paperipäänä valmiiseen pöytään, johon naapurin muija oli leiponut näkkileivänkin itse ( Bitch please!), kattamaan eriparisia astioitamme. Meillä ei näköjään ookkaa kuutta samanlaista viinilasia, ku me ollaan rikottu niitä niin paljo. Mun mielestä meillä oli. Mutta ei meillä oo. Kai. Tai emmää muista. Mitää.

    P8210175.JPG

    P8260110.JPG

    Puhelimeni on puolet päivästä äänettömänä hukassa sohvatyynyjen välissä ja yrittäessäni soittaa takaisin ystävilleni, puheluni päätyvät vastaajaan. Myöhemmin tajuan olevan torstai ja hämärästi muistelen ihmisten todennäköisesti olevan keskellä päivää duunissa. Nii, joo töissä! Mitä helvettiä!? Poikettuani lounaalla työkavereiden kanssa, kollegani kyseli No ootko sää jo miettiny, koska taas jatkat töitä? Tuijotin kysyjää tyhjällä katseella sirrisesti hymyillen ja heilutin kantokoppaa kädessäni. Wie? Was ist das toita? Verstehe nicht. 

    P8290126.JPG

     

    Helteinen elokuu, porukalla vietetyt lämpöiset illat puutarhassa ja isyysloma toivat kesättömälle kesälle jatkoajan, jonka jälkeen puista etujoukoissa tippuneet keltaiset lehdet tuntuvat petturipaskiaisilta. Nukkainen vastasyntyneisyys, haparointi, isoveljen alkuhämmennys ja perheen hellät ensihetket peittyvät pimenevien iltojen hämäriin. Seisahtanut maailma pyörähtää naristen liikkeelle.

    Eilen ahkeroimme Pojan kanssa talvilannoitteet uudelle nurtsille. Viikonloppuna vietimme venetsialaisia. Naapurin muijan siiderit ja kotiviinit alkavat olla syysiltoja varten valmiina (parasta maistamaani omppusiideriä!) Poika suunnittelee innoissaan synttärijuhliaan. Minä omia varpajaisia. Huomenna kokoonnumme mammojen kanssa pitkästä aikaa, mukana muutama uusi tulokas. Pitäisi tilata kuusi mottia halkoja. Kantaa ne kellariin. Maksaa laskut ja soittaa vakuutusyhtiöön. Putsata Pojan kanssa olohuoneessamme asuvan jättimäisen krokotiilin hampaat. Siivota vierashuone. Ehkä tsekata syksyllä alkavat jumpat.

    Pojan kaivattu kummisetä palaa tällä viikolla maailmalta käveltyään vuorilla monta tuhatta kilometriä. Huomenna on syyskuu. 

    (….HA! Eli huomenna meikän vuosi ilman vaatteita -ostolakko päättyy! Juhuu! Lähdenkin tästä shoppailemaan, unohtakaa äskeinen vauvalässytys! Moro!)

    Ihanaa syksyä!

    Share